10.09.2008
Yhden illan sankari

Silmät niin kirkkaat mua illalla katsoi,
kosketti poskea hellän käsi,

ajatukset, unelmat, kaukana kulki,
toisen rinnallaan jo Kuusamon erämaissa näki.

Vaan, aamu aukeava uus',
muistui mieleen illan ihana tuttavuus,

...suunnitelma mahdoton,
vaikk' illalla jo sankarin mieli,
intoutui tuleviin viinin-liukas kieli,
tapaamisesta jäi niin hyvä mieli.

-harri, se joka vain runoilija olla tahtois

---

27.07.2008
(Äiti kertoi mummunsa tarinaa)
Pienen talon tyttö

Älä sie katsele, tyttöni,
rikkaitten talojen poikii,
et yllä sie sinne,
liian kaukana kulkee rikkaitten mieli,
toppuutti tyttöstä äidin kieli.

Mie näytän viel, hän aatteli,
nuoruuden tuittuinen tyttönen,
kauniskin,
vilkas, vikkelä olemus,
kohtas' silmänsä ison talon poikasen.

Innostui poika silmillään siristävillä,
katseli tyttöä pienen mökin,
ei aatellut kiihko,
ei puheista piitannut,
kirkon parvella sormusta sormissaan pyöritti,
tytölle silmää vinkkasi.

Kylään kutsui tyttönen poikasen,
rikkaan talon perillisen,
ihan vain kiusaksi isälleen,
näyttääkseen, minähän saan,
kenet minä tahdon vaan.

Puhemies matkassaan
saapui poikanen ison talon,
silmissä pelokas kiilto,
taskussa kihlojen viilto.

-Ähäkutti, aatteli tyttönen,
katsoha isä, minkä mie saisin,
vaikk' naapurissa onkin suloisin vaalea poika,
miu syömmein tahto.

Näki isä poikasen aattehen,
näki taustalla vaurauden,
...ja selkeä nuori mies,
hyväähän se vain ties.

-Sie otat tuon, hän sanoi,
menet vihille kera kyläilevän,
kun kerran kylähän pyysit,
omahan on syysi.

Ei auttanut tyttösen kuin suostua,
kunnioittaa isän tahtoa,
niin... tämähän oli vanhaa aikaa,
tytöillä ei aina omaa valtaa.

Jäi naapurin vaalea haaveiseksi kuvaksi,
iltojen pikku itkuiksi,
vaan, yhteinen tie ison talon pojan kanssa,
silmiä avasi kulkeissa.

Täähä onkii järkevä mies,
eihä täs kait hassummi käyntkää, hän aatteli,
elämänsä tien
rinnalla pirruuttaan hankitun miehen onnellisena asteli,
...ja elämää kiitollisena katseli.

Äidin kertomasta muisteli
-harri

---

13.7.2008
Koivu 1/3
Nuoruuteni istutus  (koivu ikkunan alla)

Minä muistan vielä sen päivän,
kun sinä istutit minut ikkunasi alle.

Olin pieni,
vaan odotuksesi suuret,
että pian kasvaisin,
tupaasi auringolta suojaisin.

Olin kaunis siinä ikkunasi edessä,
eräänäkin jouluna puit minut jouluisiin
koristeisiin ja valoihin.

Olin aina silmäisi alla,
sinä minua ihailit.

Tein kaikkeni että kasvaisin nopeasti,
että suojaisin taloasi,
ja olisin silmillesi suloinen,
kaunis puu.

Ja minä kasvoin,
aloit alaoksiani katkoa,
kun ne tulivat niin pitkiksi
ja löivät kasvoihisi ohi kulkiessasi.

Halusin koskettaa sinua.

Minä kestin sen, oksieni katkomisen,
ja olit oikeassakin,
olin viel' kauniimpi,
kun ne olivat poissa polultasi.

Vaan nyt, yllättävänä kesänä vuos'kymmenten jälkeen
sinä aloit katsella minua toisin silmin;
miten korkea se jo onkaan, sinä sanoit,
ja, voi miten pimentää taloa,
ei anna sisälle enää valoa.

Minä aloin vapista.
Kuulitko lehtieni heläjävän tyynenäkin ,
kuulitko sen,
minä olin pelokas ja murheellinen.

Minä katselin ilmettäsi huolestunutta
siitä, kun olin niin suuri.

Sitähän minä olen yrittänyt,
kasvaa nopeasti sinulle suojaksi.

Juureni menivät upeasti maita myöten,
kuten verisuonet käsivarsissasi,

osa meni jo talosi alle,
olit niistäkin huolissasi ja aloit katkoa niitä.
Se sattui.

Ja sitten, eräänä kesäisenä aamuna oli vieressäsi mies,
oranssisessa puserossa ja kone kädessä.
Katselitte minua ja suuntia viittoilitte.

Minä pelkäsin teitä,
sinuakin, jonka ilona olen ollut nää vuodet,
istuttajaani,
kuin isäni oisit.

Käsin viittoilitte, että tuonne puita vasten vain,
ja silloin pörähti kone.
Minä tunsin viiltävää kipua ja tärinää.
Minä irtosin maasta,
juurestani minut irrotit.
Kaadoit minut ystäviäni vasten,
jotka seisseet siinä kanssani nää ihanat vuodet,
joiden kanssa olemme sinua katselleet
ja toimiasi mittailleet.

Vaan, tätä emme arvanneet.
Muutkin pelkäävät nyt,
mikä päähäsi iskenyt.

Minä kaaduin,
se mies minut palasiksi pätki,
irrotti oksani,
siihen maahan eteesi minut jätti.
Puhelitte viel' hetken, sitten se lähti.

Katselit minua siinä maassa edessäsi,
mitä lie aattelit,
en ymmärrä sinua,
istuttajaani,
vuos'kymmenten ystävääni.

Mitä pahaa minä sinulle tein,
valonko vain sinulta vein.
Etkö sitä tarkoittanutkin,
kun minut siihen laitoit,
nyt elämän lankani taitoit,
ystävyytemme siteen iäksi katkoit.

-


16.7.2008
Koivu 2/3
Minä kostin sinulle

Minä kostin sinulle, vaikk' sydämeeni sattui,
minä kostin, kun minua nostit,
palaa vain, minkä minusta pätkit.

Minä pinnistin viel' viime voimillani ja painoani lisäsin,
sinä selkäsi loukkasit.

Huomasitko?
Ilmettäsi katselin, kun siinä vierelläni koukistelit,
selkääsi pitelit ja voihkit.

Minä sen tein,
vaan en teostani iloinnut,
olin vain niin suuttunut.

Siin' oot nyt päiviä kulkenut
pätkieni ympärillä ja katsellut,
mihinkään et ole koskenut,
et ole pystynyt,
et ole taipunut.

Minä kyllä sinua nyt säälin,
en tahdo että kärsit, en tietenkään,
minähän aina sinua ihailin.

Vaan, miks' menit sa kaatamaan minut,
miks' palasiksi runkoni kauniin,
ja tuhannen tuhannet lehteni nyt läjänä vain,
kuivuvat rinnallain.

Minä itken, kun tuollaisen vaivan sinulle
suutuksissani aikaan sain.

-

15.08.2008
Koivu 3/3
Elämän uskollisuutta

Etpä tiedäkään, rakkaani,
sinä istuttajani,
et elämän salaisuutta tunne,
tämä viime huokaukseni vielä kuule.

Vaikk' olet jo minut pieninyt,
palasiksi pilkkonut,
siistiin pinoon pihallesi kuivumaan asetellut,

minä silti olen vielä siinä,
jokin elämän henki ja lanka,
...ajattele: ...puulla,

ja kuinka uskollinen minä sinulle olin ain' loppuun saakka,
vaikka sinä ketale, menit minut kaatamaan,
...olin mukamas sinulle pimentävä taakka,
se mieltäni vieläkin askarruttaa,
...pieni katkeruuden siemen, minä huomaan.

Olisin niin mieluusti ollut siinä,
mökkisi ikkunan edessä,
seissyt sun vierellä.

Vaan, vieläkin minussa on elämän voima,
pienissä palasissa,
halkovajassa,

ja halutessasi tupasi lämmitän,
kuumennan saunasi kipakaksi,
ja huokaan siinä sen viimeisen kerran:
-ihana oli kanssasi käydä
vuos'kymmenten verran.

Sitten lähden pois,
kuin minua ei koskaan ollutkaan ois,

vain kanto pihallasi minusta viel' hetken muistuttaa,
kunnes sekin paikkaansa lahoaa,
sitten kaikki katoaa.

Sinäkin, istuttajani,
isäntäni, kuin isäni,
sinäkin kohta olet elänyt oman ikäsi,
kanto sinustakin hetkeksi merkiksi jää,
kunnes sekin uuteen ulottuvuuteen häviää.

Istuta minut uudelleen siellä,
ehkä kohtaamme vielä, uudella tiellä.

Anteeksi oon antanut tään tekosi julman,
haluan seistä rinnallasi,
kuunnella huokauksiasi,
tuntea kätesi varttani vasten,

...tällaista on elämä luonnon lasten.

-koivusi palanen

---

03.05.2008 (tekstiviestejä)
Vierivä virta

Täss' istun ma kivellä,
runokivellä, kultani muisto-pyllyn päällä.

Sanat heläjävät, etsivät tietä ulos tulla,
tällä aurinko-keväisellä runosäällä.

Kirpparilta ostin ma kirjasen,
Eino Leinon "Vierivä virta",

sit' katselen, kuuntelen, laulelen,
suonissain samaa verta.

Täss' istun ma kivellä yksinäin,
täss' istun, muistoja mieleeni antaa,

sua aattelen kultani haaveissain,
sua aattelen, katselen kynnetyn pellon sarkaa.

Sanat viritti lentoon tuo "Vierivä virta",
viis' euroa säkeistä maksoin,

viis' euroa sanoista Leinon,
oman virtani sielusta kaivoi.

...Ja olunen yksi nyt yksinäin,
olut ainoa seurana mulla,

sanas' kaikuvat mielessä, kultasein,
ois haaveesi rinnallain olla.

Yks' kirjako vain, vai yks' kalja,
vaiko tämä muisto-ihana paikka mun herätti,
sanoihin lennätti,
onneen kiidätti,
"Vierivä virta" mua siivitti Leinon askeliin,
henkeen ja veri-sykkeisiin.

Se yksinkö, vaiko ne kaikki,
ettei vain pian tuohon kura-ojahan päätyisi
tää runojeni raitti.

Ma toivon, etten sua kyyneliin,
etten kyyneliin saattaisi sua,
kun niin kirkkain, kaunein, silmin,
ain' katselet sa mua.

Ma toivon, etten murhetta päällesi,
etten murhetta ilosi sijaan,
niin suloisesti nauravat huulesi,
enhän toimillani päivääsi pilaa.

Nyt kyllä lähen!, ennen kuin mä palan,
itkeä alan
tätä sanojeni tulista virtaa,
mi rakentaa siltaa esikuvani päälle,
kesäiselle säälle kiitoksein,
ja sulle, mun kaukainen sydämeni siellä,
jossain tuntemattomalla tiellä.

-harri

---




11.7.2008 (tekstiviestejä)
Runokivellä nuistelen sua

Runokivellä istun, ma muistelen sua,
sinäkin jossain aattelet mua.

Huojuva vilja, tuuli hiljainen vain,
kesäpäivän vihdoin lahjaksi sain.

Kuinka kaunis on luonto,
aurinko kirkas,
kuinka kuumana polttavat säteet sen,
minä kivellä nautin
hetken kesäisen.

--- 

Sanoillasi sää muuta

Sinä pyysit: Kirjoita runo kauniista säästä,
liian pitkään jo ollut pilvistä.

Sinä uskot, minä runollani taivaan aukaisen,
avaan päivän kesäisen.

Mistä ajatus mieleesi,
mistä luulet minulla voiman moiseen,
sään sanoillani muuttaa toiseen.

-Jostain vain, ajatuksen sain,
sinä arvelet,
kun runojeni äärellä herkistelet.

Muuttuihan se sää, jotain kirjoitin,
kait sisimmässä elämästäni kiitin,

vaan, riittikö se,
kiitollinen mieli,
usko hyvään,
kaunis sanojen kieli,

riittikö se, että ilmat muuttuivat,
polttavaksi paahteeksi,
ainakin hetkeksi viileät suuttuivat.

On ihmeitä tapahtunut ennenkin,
yks' sana muuttanut maailman kulun,
yks' sana vedet halkaissut,
terveyden antanut,

yksi sana vain,
voihan se säänkin muuttaa,
tuulelle osoittaa uutta suuntaa,

voihan se,
kuka sen tietää, maailman voimista,
ihmisten tahdoista ja toiveista.

Vaan, parempi lie ois jättää
tää ilmojen valta suuremmalle,
kauemmas katsovalle
kuin yks' ihminen vain,
...kauniin kesäisen hetken
nyt kuitenkin osakseni sain.

-

Tään kirjoitin runokivellä istuissain,
viljapellon laineitten myötä,
polttava helle sylissäin,
...kesäloma!
ei tarvitse ajatella työtä.

---

11.7.2008
Sanojen tie

Ohravellin aukaisin,
mieleni sanoihin, ma luulen,
sanojen virtaa kuulen.

Tavoitanko voimalla yhden "kolmosen",
sanat kulkevat leikiten,
tuliko jokin lähemmäksi,
vai nousinko itse ylemmä,
herkistyikö mieleni, sisäinen korvani, kuulemaan,
avautuiko ovi sanojen maailmaan.
Mistä siihen vastauksen saan?

-On mielesi kiireinen,
ei kuule se sanoja hiljaisia,
sun "vellisi" pienoinen
toi hetkisen pysähdyksen.

Siin' istut sa kivellä,
kynäsi kädessä,
katselet luontoa, irtoat maasta,
katoat sen melusta ja ajasta,
vain sisäistäsi kuulet, vaikk' liikenne käy,
kiire ei silmiisi näy.

Siin' on se syy,
ei taivas alemma,
et sinä ylemmä,
kuuntelun hetki vain,
ja sanat virrata sai.

Touhu ja kiire ei ystäviä sanojen,
ne ystäviä ovat tekojen,

sanojen tie on paikallaan pysyä,
pyytää ja anoa,
viisautta elämään kysyä,

eikä lähteä pois,
ennen kuin vastaus saatu,
siin' hetkonen yhdessä matkattu.

Kysyjä kysyi,
vastaaja vastasi,
kynä kirjoitti, min sisäinen korva kuuli,
kävi yhtä matkaa kirjoittajan huuli,

jutteli sanoja,
kuunteli korvia,
irtosi elämän tie,
siin' hetkessä sanojen mestari
hiljaista kulkijaa vie,

...sellainen on sanojen tie.

--- 

11.7.2008
Ohravellin kuori

Ohravellini kuori
kiven juurelle kierähti,
sen tuuli sinne vei,
sanon kivelle taas kerran, hei hei.

Siel' seurassa toisten,
sa oottaa saat,
kun minut uudelleen taas tapaat.

Oon ollut täss' ennenkin,
sanoja vinhaan piirrellyt,
siit' muistona kuoria kiven kolossa,
sanoja vihkoon siirrellyt,

...tää istunto on nyt päättynyt.

--- 

15.7.2008
Uudella runokivellä

Istua kivelle ja kirjoittaa,
samalla hetkinen selkää lepuuttaa,
ja venyttää,

tuntuu niin hyvältä,
tuulen humina vain,
ajatukset hiljaiset seuranain.

Miettiä hetkinen elämää,
miten pienestä voi kaikki olla kiinni,
vaikk' roskasta silmässä,
joka ei rauhaa anna,
tai särystä hampaassa, korvassa,
kaikki ihana teko hetkessä poissa,

tai jokin lihas jossain,
venähti yllättäen vain,
elämän rajoittuneisuuden heti tuntea sain.

Kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni,
vaikk' lasin sirpale kantapäässä,
ihanalta uintireissulta,

pukama, tai viiltävä haava, pyllyssä,
...voi, mikä vaiva ihmiselle,
suunnitelmat uudet tekemisille.

Niin herkkä on ihmisen rakenne,
vaan, viel' herkempi lie sen mieli,
ihmisen hetkessä lamaannuttaa
voi myös ilkeä kieli.

--- 

15.7.2008
Ei tappanutkaan

Ei tappanutkaan uus' vaiva,
ei tappanutkaan,
ei elämää ehkä viel' muuttanut,
kunhan rajallisuudesta ilmoitti vain,
hetkeksi lamaannuttain.

Ajatuksia antoi,
kaiken muutti,
miehen paikalleen juutti,

miettimään,
tutkimaan,
miten elämässä selvitään,
jos kaikki luonnollinen kivulla estetään.

Voihan olla,
ett' eräänä päivänä moni ihana asia
on yllättäen pois,
...kunpa se hetki viel' kaukana olla vois'.

Vaan, ei ihminen ikuinen,
ei elonsa, onnensa, päivät,
yhtenä hetkenä vain,
suunnitelmat sivulle jäivät,

menneet kaikki muistoihin,
seuraksi hiljaisin hetkin,
kunpa kiitollisena silloin ma huokaisin:
minä elin, 
...oi, miten minä elin!

--- 

Runokivellä istuin ja kirjoitin,
hetkeni tuntoja kuvasin,
kun elämä suunnitelmat uusiksi,
liikkumisen hiljaiseksi,
mielen nöyräksi edessä arkisten tehtäväin,
seass' ihanain kesäpäiväin.

Minkäs teet, jos otetaan pois,
vaikk' tilanne aina, ma luulen,
viel' huonommin olla vois',
nythän meni vain sulava liikkuminen pois.

Tuli miehestä kömpelö,
ei liikunnan riemusta tietoakaan,

...vaan, sanoja tään hetken,
sanoja syntyneiden ajatusten,
toisille viel' jossain jaan.

-harri

--- 

15.08.2008
Aamuinen vallaton mieli

Kuulehan kultani,
mitä aatteli jo aamusta varhain
mun väsynyt pääni,
kuului sisälläni vieno kuiskaus-ääni,

kun aattelin hetkeä ett' sinut kohtaisin,
edessä työkavereittesi,
ma silloin lausuisin:


Ooi, tämä on minun ihana kultani,
hän on aivan ihmeellinen nainen,
...kunpa tietäisitte, ...kunpa tietäisitte...

Jaa!, jospa minä kerronkin,

näen poskiesi kalpenevan,
silmäsi siristäviksi,
huulesi viiruiksi,

niin, ...kerrankin, kun tansseista palasimme,
hikiset vaatteet pois riisuimme,
ja hän oli siinä, ...peilistä katsoin,
kaunis ja hoikka mun vierellä,

silloin hän yhtäkkiä,

...tai, ...jospa en kerrokaan,
kuvitelkaa itse se hetki:

...ihana viimeinen hidas valssi,
joka polkaksi kiihtyi,
kaksi onnellista toisiinsa liittyi,
ja siinä viel' pitkään viihtyi.

Siirtyi rinnalle huokaava,
rinnalle toisen huokaavan,
näin uuden aamun jo sarastavan,
tunnen hänen minua rakastavan.

-harri

--- 

17.08.2008
Selkäsi käänsit

Näin taulun kaupungin ikkunassa,
heti muistin sinut,
muistin runon min kesällä kirjasin,
mökin hiljaisuudessa sinua kaipasin,

sen muistin,
kun taulua kaupan ikkunassa katselin:

Sinä saavuit,
heti selkäsi käänsit,
...itsesi lempiasentoon väänsit,

polvesi koukistit,
pyllysi ojensit minun viereesi tulla,
siin' olikin ihana osa mulla,
...ja sulla.

-mökkihöperö

--- 

13.7.2008

Ensiruusu

Tään ensiruusun vaalean,
suloisesti tuoksuvan

ma sulle laitan
aamusi tunnelmaan kaukana jossain,
sinua aamulla ajatuksissain...,

...muistathan miten teimme,
miten elimme, kun olit tässä,
sylissäni värisemässä.

-harri

-

17.08.2008
Suuremman käsi

Jo vihdoin ma kohtasin käden suuremman,
käden käteen tunnen tarttuvan.

On kokoa, on korkeutta, ei kasvoja lain,
seisoi suuri mun rinnallain.

-Vooi, poikanen,
ei siitäkään suuruutta sinullen,
isoveljesi olla voisi,
isoveljesi,
hetken turvaa toisi.

Tahdoit kuvitella,
miltä tuntuisi olla kädessä kiinn',
kädessä suuremman,
joka kulkisi rinnallas' siin'.

Kuva vain, kuva vain,
kaipaus sisälläsi suuremman,
mutt' aattele,
aattele kuitenkin, miltä tuntuisi,
käsi kädessä turvaisassa,
hetkisen suojassa.

Ja sitten kuvittele,
se suuruus, mik' ei kuvaan sovi,
mi kaiken sun näkemäsi täyttää,

siin' on sun turvasi, ihminen,
joka kaikessa kasvonsa näyttää,
...elosi kaikki tarpeet täyttää.

-harri

--- 

14.08.2008

Kukkia sinulle, ja lupaukseni täytin,
näytin min yhteen keräsin, kun keväällä kerroin,
kuvasin kesän, sanoja mukanaan toi,
yhteisen hetken
elämä meille soi…



Kaisaniemen puistossa

Kaisaniemen puiston kaunis hetki,
paistoi aurinko polttavasti,
keväisiä ääniä,
kukkien kauneutta ja tuoksua,
lintujen laulua.

Yks' yksinäinen penkillä runoineen,
luki sanoissa elämän tietä,

tuli toinen, rohkea, vierelleen,
antoi sanojen runoissa viedä.

Yks' sana,
yks' katse,
yksi hetki rinnalla toisen,

runojen kulku,
sisäisen herkkä kuulo,
herkisti mielen hiljaisen,
avasi yhteisen runojen kielen.

-harri

Lupaukseni täytin, (alla)
runokirjani näytin, 
se hyvän mielen toi.

--- 

(Juuri ennen siunaustilaisuuden alkua)
Arkkua katsoessa

........., minä uskon,
on suusi hymyssä,
olet onnellinen,
olet meidän keskellä.

Oletko yksin,
vai oletteko ehkä kaksin, käsityksin,
meitä surevia seuraamassa,
sanomattomin sanoin lohduttamassa.

Oletko tässä,
jossain ihan lähellä,
vaiko jo kaukana aikain takana,
meiltä tavoittamattomissa.

...ja urut soi,
muistosi mieleeni toi
yksi lempilauluistasi:

"Täällä Pohjantähden alla
on nyt kotomaamme,
mutta tähtein tuolla puolen
toisen kodon saamme.

Täällä on kuin kukkasella
aika lyhyt meillä.
Siellä ilo loppumaton
niin kuin enkeleillä.

Täällä sydän huokailee
ja itku silmän täyttää.
Siellä sydän iloitsee
ja silmä riemun näyttää.

Sinne toivon siivillä
jo sydän pieni lennä!
Siellä kun on kotomaani
sinne tahdon mennä."

*

Auton lähtiessä

Lähtö ain' muistutus meille,
jotka jäämme tänne maallisille teille.

Se muistuttaa meitä ajasta,
lyhyestä matkasta,
mi meillä itse kullakin on,
älä kuitenkaan ole onneton,

ei matka tää päättynyt lähtevältä,
muotoaan muutti se vain,
siitä todistuksen jossain sisällä
sydämessäni sain.

*


(Kadulla kävellessä,
muistotilaisuuden alkaessa)
Muistotilaisuudessa

Juhlasta juhlaan käy kulkijan tie,
vaan mikä lie juhlista suurin,
mihin elämä meitä vie,
kun tulee määrämme pää,
jatkammeko jossain,
vai kaikkiko tänne jää.

Minä uskon, minä toivon,
tää juhlista suurin on,
ihmisen kulussa yks' taite vain,
tie loppumaton.

-harri

*

27.5.2008
Vihdoin

Saavatko he joskus toisensa,
niin kuin Ansa Taunonsa,
kuten Kreivi Katariinansa,
mietin, saavatko he toisensa.

Saivatko he vihdoin toisensa,
saiko Kaisu Kaukonsa,
saivatko he jälleen toisensa,
kuten Tauno Ansansa,
niin kuin Kreivi Katariinansa,

saivatko he jälleen toisensa,
...saiko Kauko Kaisunsa?

Soiko viulut milloinkaan noin kutsuen,
onnellista loppua, saavatko he katsella,
olla toinen toisensa rinnalla.

Ja nyt jo mietin taas,
rakkautta päällä maan,
hetken kestävää,
herkästi särkyvää,

jos jatkuukin se vuotten pitkäin taa,
elämä ain lopulta toisen rinnalta raastaa tavalla tai toisella,
kaipaus sisällään molemmilla.

Ja jos palaan taas laulun alkuun,
saivatko he jälleen toisensa,
saiko Kauko Kaisunsa,

...saivatko he vihdoin toisensa.

Minkä ilon vois tuottaakaan suru,
nähdä kahden onnellisen jatkavan matkaa,
käsi kädessä kulkevan,
ain hetkin toisensa syliin sulkevan,
tuntevan kaivatun lämpimän suudelman.

Päättyisi ikävä, mi Kaukon rintaa raastoi nää yksinäiset vuodet,
saisi kuulla, kuuliko toinen sanat lausutut päivän mittaan,
kotiin tullessa,
valokuvalle puhellessa,
kummun äärellä penkillä,

...oliko toinen siin' vierellä?

Oletko kuullut kaiken, hän kysyy,
olethan kuullut kaiken?

Mielessäni toivon näkeväni Kaisun kostuvan silmän,
huulen värähtävän,
pään hiljaisesti nyökkäävän:

Olen, kultaseni,
olen kuullut kaiken ja rinnallasi käynyt,
olen ollut siinä, vaikka et olekaan minua nähnyt.

Jatkuuko tie,
onko uusi maailma, ja mihin se ihmistä vie,
saako jatkaa rinnalla rakkaan,
joka lähtemään joutui aiemmin, tahtomattaan.

Vaan, sen minä tiedän,
ol' huokaus suuri,
kun päättyi tää matka,
ihana, vaan niin pitkä,
loppupään raskaus ja vaiva,
ja viiltävä ikävä.

Toivon, että molemmat olette nyt tässä,
käsi kädessä keskellämme hymyilemässä,
päätymättömän elämän sylissä.

-harri

---