31.10.2008
Ikuista rakkautta

Tanssisalin seinustalla pöydän hämärässä
kaksi hiljaista hahmoa toistensa sylissä,
lämpöön käpertyen,
toistansa salaa nypräten.

Hetkin teitä seurasin,
välillä tanssitte,
ihailin,

kirkkaat kasvot kasvoja vasten,
silmät silmiä katsoivat,
keho kehoa kosketti,
hiljaisesti liikkuivat,

huokaus kolmen onnellisen,
.....myös minun,
silmilläni nauttien.

Tarjoilijalta kynä,
palanen laskunauhaa,
sanat sisälläni jo pauhaa,
tunnot juottotiskin pintaa vasten,
...katson keinuntaa onnellisten lasten.

Anteeksi pyydellen
teidät tanssilattialla keskeytin,
rauhaisia silmiänne ihailin,
kuittinauhaa hämärässä tihrusin,
tunteeni, jotka juuri sanoiksi puin
hiljaisesti onnellisille luin:

"Kuinka ihana on katsoa paria rakastunutta,
toisiinsa kietoutunutta;
silmistä silmiin katsomista,
sylin lämpöä,
sanatonta hellyyttä.

Kuinka ihana on katsoa paria rakastunutta,
elämän uutta aamua
pian unohtunutta.

Kiinni pidä hetkestä tästä,
sylisi lämpimästä.

Äläkä unohda tämän hetken rakkautta,
onnen ikuista kaipausta."

Lappusen taitoin,
muistoksi hetkestä annoin,
onnea elämään toivoin.

"Olemme jo vanha pari, sinä kaunis kiitit ja vastasit,
takana jo kaksikymmentä vuotta yhteistä matkaa,
ja kaksi aikuista lasta katsoo maailmaa."

Olin vähällä runoni takaisin ottaa.

Ihanko totta?! minä huokasin,
ja noin onnelliset vielä,
kuin vasta rakastuneet,
onnellisen elon saavuttaneet.

Teillä ois kateellisia salin täydeltä
jos uskomattoman tarinanne kuulisivat,
itseni mukaan lukien,
kaiken jo monesti hukaten.

Kuinka tuo on mahdollista, minä utelemaan,
kuin suurta salaisuutta kaivoin paljastumaan,
toisianne katsoitte hymyillen,
...tunsin kysymykseni tyhmyyden,

"Eikä meillä kummallakaan ole ollut ketään muuta,
ei suurta riitaa, ei takaisin paluuta", viel' kuulla sain,
nuoret hykersi vain,

Kotimatkalla aattelen teitä,
öisessä sateessa
lentäviä lauseita seiniä vasten,
hotellin matkustajalomakkeen taustaan kirjailen,

ja muistan omaa rakasta,
jota katsoin kuin katsoitte te,
pitkä ja vaalea kuten sinäkin,
olin elämäni onnellisin.

Elämä viilsi,
tapaaminen arpea silitti,
se näkyvissä on vielä,
molemmat kaukana omalla tiellä.

Toivoa antaa tapaaminen tää,
toivoa, on olemassa kestävää elämää,
rakkautta sammumatonta,
toinen toiseltaan katoamatonta.

Minäkin uskon taas,
se mahdollista olla voi,
...myrsky-yössä lähtökappale mielessäni soi:
"On hetki… rakkauden,
ja tuuli valvoo."

-harri

--- 

25.10.2008
Minä uskon

Vaikka sinä et uskoisikaan tähän minun juttuuni,
tähän kirjoittamiseen,
minä silti itse uskon,

ja silloinkin, kun itsekään en enää uskoa jaksa,
minä uskon viel' kuitenkin.

Minä uskon loppuun saakka,
vaikka tästä ei koskaan tulisi mitään,
jäisi vain kasat papereita,
tietokonemuotoisia runoja ja lauseita,

senkin jälkeen minä vielä uskon,
uskon jossain toisella puolen:
muut pitävät runoistani huolen.

Jos vaikka silloin toteutuisi se,
mitä minulle ei ajassa suotu,
ruusuketta runoistani tuotu,

ett' joku jostain vain sai kuulla
ja nähdä, mun runojeni puutarhan
ja sinne käydä,

viipyä ja ihmetellä,
millainen oikein oli tää mies,
ja millainen olikaan sun ties',
sinä menneitten sanojen mestari,
tunteiden syvien tulkki,
hän ihmeissään maailmaa kurkki.

Näin pitkälle uskoni kasvaa,
näin pitkälle se kantaa,
ja tuo, kuin hullu usko,
minulle voimia antaa,

kirjoittaa ja taistella eteen sanojen,
koettujen tunteiden kuvauksien,
elämän ilojen ja surujen,

ja rakkauden,
mi voittavi kaiken pahan,
...minä taas, heti aamusta,
kirjoittaa alan.

-

Miten on, sinä mestarini mun,
sanojeni kaivatun,

miten käy minulle uskoni kanssa,
kestääkö kukaan mun rinnalla,
kun kiivailen tietäni joksikin tulla,
...oi, oisipa runoilijan osa minulla.

-Runoilijan osa on runoilijan osa,
ei siihen tunnustusta tarvita,
tarvitaan vain sanoja ja uskoa,

ja sitten kirjoittaa se,
mikä voimassa annetaan,
mikä syliisi valmiina kannetaan,
vain kirjoittaa ja totella,
jos mitään ei tule, odotella.

Sellainen on runoilijan osa,
se sinulla on,
kuin kädestä kohtalon.

-

Vaan entäs leipä, runoilijan tiellä,
millä elän sanojeni kanssa,
ei ruoka tipu taivaasta?

-Miks'ei tipu se taivaasta,
tai muusta paikasta,
samahan tuo,
jos elon sinulle kuitenkin suo.

Onko jotain puuttunut,
onko unohtunut tarpeesi täyttää,
onko tarvinnut nähdä nälkää?

-Noo, eei…

-Niin, eikö huolenpito ole hoidettu,
eikö kaikki muukin ole eteesi annettu,
vaatteet,
ruoka, rakkaus,
koti, ja kaikki elon kauneus.

Mitä enemmän viel' pyytää tarvitset,
kun päiviäsi nytkin jo iloitset,

vaikk' hetkin kiukuttelet
ja luulet että jotain puuttuu,
turhaan mielesi siitä suuttuu,
ihan turhaan,
...ja kyllä kaikki vielä muuttuu.

Vaan, elämä on sellaista,
aina kuin jotakin puuttuu.

-

-Vaan toteutuihan kaikki,
vaikka veihän se aikaa,
piti niin paljon matkalla kasvaa,
oppia uusia sanoja ja asioita,
kokea suuria tunteita.

Veihän se aikaa
sen kymmenet vuodet,
ja viimeiset viel' kovat,
hionta-lomat,
jotka yksin kasvoit ja teitäsi käit,
niillä niin paljon sanoja näit.

Sinä opit vihdoin,
opit kuulemaan sanoja sanojen maan,
tavoitit sanoillasi taivaan,

vaan, kuulematta viel' paljon on,
matka kuin loppumaton,
sinulle hyvä osa annettu on.

-harri

---

29.10.2008
Kirjamöhkäle

Jokainen ihminen on kirjan arvoinen,
jokainen elämä on tärkeä,
jokainen ihminen elää hetken sen,
min kohtalo on hälle määräävä,
Veikko Lavia hieman mukaillen.

No, minä ostin kirjasen,
ihmisen elämän kuvauksen,
Pentti Saarikosken.

Kirjasen?...
Mieluummin möhkälen,
yli kilon, ma luulen,
neljä senttiä ja kuusisataa sivua,
riveiltään kaukaisia kuulen.

Ja nuoruusvuodet tässä vasta,
alkaen kaukaa Karjalasta,
Impilahden Pitkärannasta
aina 26 vuoden ikään saakka,
ma huokaan, kausi vasta lapsekasta.

Viis' vuotta Pekka Tarkka aineistoa keräsi,
viis' vuotta perhettään aiheella rasitti,
näin itse työnsä kuvaa,
neron muistelot paljon lupaa.

Silmäni käännän,
eteeni oman nuoruuden,
...hmmm, kyllä siitäkin pienen vihkosen,
tai, ehkä vain pienen esikuvauksen:

koti, tarhat koulut,
ensi rakkaudet ja itkuiset erot,
intti ja nuoruuden pikku kolhut,
ekat työt, ylitöiden raskaat verot,
uran alku, sen upea nousu,
...ja ensimmäinen vaimo.

No, eihän noista juuri enempää,
sen esisivun ehkä,

vaan, minä luulen,
ett' kirjan sivuilta myös oman ääneni kuulen,
kun runoilijaksi, kirjailijaksi, tahtoi vain,
saman taakan minäkin
myöhemmällä iällä sain.

Miten eli tapansa kirjoittaa,
miten elämän tuntoja kuvata,
historian hahmot riveillään
tuntojensa tukena.

Ehkäpä, minä intuitiivisesti luulen,
kun tulevat päivät rinnallaan kuljen,
kasvaa myös omien sivujeni määrä,
ei kait minunkaan tieni ole väärä,

tiedä vaikka joskus laulun arvoinen,
tai vaikka pienen kirjasen,

...vaan, mikä lie ois hinta,
varmaan halvempi kuin tämä,
mist' maksoin 50 senttisen.

Luulen, että sivuilta
kohtaan etsijän ikuisen,
ilonsa ja surunsa,
ja elon julmuuden.

-harri

--- 

28.10.2008
Usko, toivo, rakkaus

Uskon minä ymmärtää taidan,
sitä itse en takoa voi,
sen joku suurempi jostain minulle soi.

Toivo,
sitä uskossani aattelen,
ajatukseni tulevaan saattelen,

sen voimassa, min usko minulle antoi,
uskon toinen minulle kantoi.

Vaan rakkaus,
sitä vielä ymmärrä en,
en usko senkään olevan
taito ihmisen.

Voin rakastaa ma ihmistä,
ihastua tavaraan tai taloon,
auringon valoon,

vaan, se ei lie rakkautta,
ikuista kauneutta.

Kauneutta?

Siin' huomaan,
on osa rakkautta,

ja ikuisuus
kuvaa kaukaisuutta.

Mutt' riitä ei se viel'
kuvata voima,
...oi, sanojeni riittämätön kiel'.

Sydän,
sen sanan sisälläni kuulen,
vaan, ei sekään lie ihmisen, niin luulen.

Vaan, sydän selittämätön suuri,
rakkaudelle jo alkujuuri.

Unohdus,
senkin sanan kuulen.

Unohdus?
miten olla voi merkitys sen,
osa sisältöä rakkauden?

Kaipaus,
ihan muuta on kuin haikaus,

tuonkin kuulin, kun kirjoitin tätä,
rakkauden määritys
ei minua vieläkään rauhaan jätä.

"Unohda mennyt ja etsi uutta,
kaipaa kaunista tulevaisuutta."

Jo lauseen kuulin eteenpäin katsovan,
arjesta pois ojentuvan.

Silmä,
tätä en ymmärrä.

Silmä katsoo sinua.
Katsooko joku minua?

Odotus,
johon liittyy tuo kaipaus.

Odotanko minä jotakin?
Odottaako joku minua?
Odotus on pala rakkautta,
...kaipaan sinua.

Kosketus,
käsi hellä ihmisen,
rakkautta ilmentäen,

vaan, suurempi viel' on
kosketus suuren rakkauden,
koskettajaa tunne ma en.

Kuulla,
ei vain luulla,
...siis, kuulla,

kuulla voit toista, mit puhuu hän,
olla rinnalla ystävän, kärsivän.

Vaan, rakkaus kuulee sinua,
hän kaipaa kuulla minua.

Jo kauaksi kantaa tää rakkaus,
maan päältä irtautuen,
tunnen käden kosketuksen,
kaipauksen ja kaipaavan,
odotan sisäiseni kasvavan,

hän kuulee,
hän valvoo,
huolestuu tähteni mun,
sydämensä kaivatun.

Siin' rakkaus muotoaan,
kuulla hieman sain,
voima, mit käsin et kosketa lain.

Vaan, oi ihminen,
osaton voimasta sen,
arjessaan kulkee
voimaa tihkuen,

voimaa, mitä toisella on,
toinen kuin voimasta osaton.

Vaan, älä arvele, ihminen,
et silmin ymmärrä tarkoitusta sen,

rakkautta olla voi pahakin paikallaan,
kaikki kantaa tulevaan,
suuren sydämen unelmaan.

Kauemmas katsoo
kautta tämän maan,
kohti suureen kudelmaan.

Sinne usko, toivo, rakkaus,
kaikessa kaukainen kosketus,
unohdus, mi muistele ei,
koetukset kasvun
hän pois jo vei.

-aamukahvikupposta hörppivä

--- 

27.10.2008
Ja myrsky se käy

Yötäni valvon,
muistelen eilistä päivää,
kirjoja, viiniä, hyvää elämää…

ja myrskyä, mi ulkona käy,
syysmyrskyä,
siks' monia ei vaaliuurnilla näy.

Viikossa viis' kirjaa kirjasin,
elämäni leikattua viljaa kokosin,
öisin jo varhain heräsin ja valvoin,
tietämättä, miks' sellainen palo,
runoilijan tuvassa yksinäinen valo.

Viimein valmiiksi,
viisi kaunista huokausta,
elämän aurinkoa, rakkautta,
surua ja kyyneleitä,
rinnalla kulkua, vanhuuden taakkaa,
...ja kuolemaa, aihetta arkaa,

elämän pohdintaa yksinäisellä runokivellä,
kesäisellä mökillä,
huokauksia kuin rajan takaa,
levollinen mies levotonna yötänsä mataa.

Helmeni, aarteeni,
elämän huokaukseni,
nyt matkassa miehen, mi hiljaista ymmärsi,
samoja toivoi,
hetken kanssain puheli:

-sijaa ois sanoille koskettaville,
ilossa, surussa, kantaville.

Onko niistä lie pulaa
tässä kiihkeässä pinnallisessa ajassa,
josta kuolemakin niin kaukana,
ja sanat, millä surevia lohduttaa,
surevan läheisyys pelottaa:
mitä toivotan, mitä lupaan,
etten lupaisi tietä tuulen tupaan.

Ja aatami, yks' hullutus,
kuvaus aikuisen miehen,
vähän villin mielen,
se alimmaksi kasaan jäi,
mielestäni pelottavin,
pelottavin vieraalle esittää,
se piankin voi kaiken vesittää.

Vaan, kirkastui silmä vieraan miehen,
suu hymyyn vaihtui,
kansilehden kuvauksesta,
aatamin elämän munauksesta,
...pelkoni haihtui.

Nyt yötäni valvon, ajattelen,
kirjojen kauneutta ja kuvia,
ihmisen suurta janoa
itseään kirjoilla ravita,

ja käytävän toisella puolella viiniä,
elämän ihania makuja,
niitä jaksoin nauttia, kun laukkuni keveni,
kirjoista mit kiirusti messuille tein,
tuntemattomaan syliin
ne yllättäen vein,

miehen mi elämää ymmärsi,
kanssani samoja kaipasi,

...viini helpotti,
maut elämän auringon ja suuni makea,
monenlaista herkkua ja suklaata,
kuinka hyvä olikaan mieli
kotiin palata.

Ja myrsky se jatkuu ja viima käy,
kunnille uudet päättäjät,
asiat tärkeät,
...unelmilleni ei päätä näy:

koskettaa ihmistä,
koskettaa sydäntä,
jakaa elämän uskoa ja lämpöä.

Sanoilla viipyä rinnalla kiireisen, raskautetun,
siihen viel' palaa tää hullu uskoni mun.

Laantuu jo myrsky aamun tullen,
poskellain tunnen yön suutelun.

-harri

24.10.2008
Aamu-unelmissa

Yksi ainoa runo vain,
yksi laulu,
tai jokin kaunis taulu,

minut nostaisi tuntemattomuuden yöstä,
vapauttaisi päivieni työstä siihen lepoon,
siihen sanojeni lepoon, joss' olla haluaisin,
sydämessäni kaipaisin.

Olla esillä sanojeni kanssa,
lauluillani ihmisiä viihdyttää,
sydämiä koskettaa, kiihdyttää,
kuin omistaa sijan sen,
runoilijan merkityksen.

-

Näin haaveilen nyt,
aamukahvikupposen äärellä,
pääni viel' hieman pyörällä eilisistä sanoista ja tapahtumista,
yön tunneista unettomista.

Aatokseni ajallisissa kulki,
minua valvotti ja kuin piiskalla löi,
ajalliset uneni söi.

-

Vaan, miks' ei, minä jatkan viel',
ei tuntemattomuuden muurin puhkaisu vaadi kuin yhden kauniin lennon,
runon hennon,
mi sydämiä koskettaisi,
avaisi ovia minun sisälle käydä,
sanoa: minä olen tässä,
tuhannet runot sylissäni värisemässä,
minä olen tässä,

...aamutunnelmissa,
viel' hämärässä.

-harri

--- 

20.10.2008
Unten maita ja maininkeja

Vanhuus unta tuo,
unten maita ja maininkeja,
menneitä muistoja,
unisia kuvia,
lehtien ja telkkarin aiheita,
...melkoista sotkua.

Väsynyt mieli,
hidastunut kieli,
sotkee asiat, maiset ja kaukaiset,
päivittäiset uutiset,
menneitten kokemukset.

Sit haastelee, kuin kaikki totta ois,
ei itse huomaa, niin paljon jo mennyt pois.

Unten maa,
elämää rauhoittaa,
siel' katselee menneitten polvia,
suloisia muistoja miss' isä, äiti,
siskot ja veljet, läheiset kaikki,
nuoruuden tapahtumat, omat lapset,
nekin pienet hentohapset siin' pyörivät hetkin,
sotkeutuu tää päivä ja menneetkin.

Vaan onnellinen on kaikessa,
muistikuvissa ihanissa,
ja tapahtumissa arkisissa.

Elämä on tässä ja nyt,
kaikki on hetkin läsnä,
mikään ei ole päättynyt.

Elo hiljalleen laskeutuu, ilta hämärtäy,
läheiset ei ymmärrä, ei heille samat näy,
päätään jo pyörittää,
toinen vilpittömästi silmää räpäyttää.

-harri

--- 

Sanojen päivänä 10.10.2008

Näen lippujen liehuvan kunniaksi kirjallisuuden,
Aleksis Kiven syntymän muiston,
sanojen mestarin suuren.

Mitä takana tämän päivän,
kaupallisuutta,
yhden kärsineen miehen elämän,
mi kunnian vasta kuoltuaan,
kansa arvostaa sanojaan.

Miksi minua väsyttää…,

kunniaksiko esikuvan,
tunnen lähtöni lähenevän,
kehoni vähenevän.

Mikä vaivaa runoilijaa,
mikä olemusta köyryyn painaa,
jokin, mitä tiedä en,
…olen niin vähäinen.

Sanat ympärilläni häärivät,
liitävät kuin hermostuneet perhoset:
"Kirjoita tämä, piirrä muistiin tuo",
päivä niin raskas ja voimaton,
synkästä maljasta juon.

Takana yö painajaisineen,
tuhansine kuvineen,
kuin eloni matka yhdessä yössä,
koko yö raskaassa työssä.

Mitä tapahtuu mun tuhansille runoilleni, jos tänään kuolen,
kuka muistaisi ne, kuka kuulisi ne,
kuka kaipaa meitä, jos katoamme?

Minua väsyttää…

Vuoteellani tunsin silmistäni virtaavan kyyneleen,
peilistä näen miehen väsyneen,
tunnen mieleni huolestuneen: Mitä tapahtuu mun runoille?

Tuhansille ihanille runoille eloni päivistä:
rakkaudesta ja onnelliseen sylin sulkeneille,
syvissä vesissä kulkeneille,
monesti jo kuolleille,
uudelleen eloon syntyneille.

Ymmärsikö kukaan,
kulkiko rinnalla ees yksi jossain,
saiko lohdun, saiko avun,
kun matkasin rinnallaan hetken karun?

Osasiko iloita kanssani iloni hetkestä,
onnellisesta retkestä rinnalla rakkaan ystävän.
Kokiko onneni, min sanoiksi kirjasin,
hellistä hetkistä vihjasin?

Iloitsiko, vai oliko kenties kateellinen,
vai näkikö hetkisen omansa, menneissä kulkien?

Jalkojani paleltaa…

Miten paljon vielä tekemättä, minä huokaan,
kuinka paljon toiveita, unelmia.
Kuka tietäisi niistä, jos ne kesken jää,
oi, tämä voimattomuus, …minua väsyttää.

Ruikuta, ruikata.. sanat kuulen,
väsymys vain,
voimasi poissa, elosi hetki vaivain.

Syntyisikö runoilija, jos minä tänään kuolen.
Saan muistoksi lippujen rivistöt, jos siirryn toiselle puolen.
Ois toinenkin syntymä lippujen kera,
katkeaisi kaikki, olisinko katkera.

Ymmärsikö ihmiset, näkivätkö vaivani turhan,
sanojen tähden, kuin oman elämän murhan.
Ymmärsikö pienet lapset tätä kiivailijan tietä,
kun pian mikään ei enää yhdistä meitä.

Sanojen tähden olen menettänyt kaiken,
jostain ihmeen armosta
onneksi saanut jokapäiväisen leivän.
Ei mitään ole puuttunut,
ja kuinka monesti itse olenkaan sanoihini suuttunut.

…Ja nyt olen huolissani niistä,

joiden tähden olen kuin tyhmänä kiivaillut,
etsinyt tapoja sanoa ja riveillä kulkea,
kuin varoen käynyt,
etten olisi liian julkea.

Tahtonut rakentaa, en hajottaa,
toisia vahvistaa, en pahaan pakottaa.
Kuin toisille, toisille, vain,
sanani kohdistain.

…Mikä ihmeen testamentti tämä on?

Huokaus raskaan päivän,
huokaus sanojen hengen,
huokausko kauttani muistojen päivän,
min juuri ja vaiva muistetaan vain ohimennen.

Kärsinkö tuskani, pelkoni, kuin toisen tähden,
vangitsinko menneen huokauksen,
väsyneen miehen kyynelen,
kun kukaan ei tunnustanut, vastusti vain,
kuoleman kautta vast' seppeleen sai.

Sitäkö vaivani, väsymykseni tämän hetkinen,
siihenkö valmisti minua öinen taakka,
kun pelkoja kannoin, raukka.

…Tunnen voimieni palajavan,
huolieni katoavan.

Miksi tällaiset sanat, minä jo huokaan,
kuin itseäni aatellut oisin,
suostuinkin jo, minä tänään kuolla voisin?

-Niin, se salaisuus,
miks' tunsit sa vaivasi suuren,
miksi pelko ylitsesi käi,
kun toiseltakin vielä niin paljon sanomatta jäi.

Maailma on yhteinen, menneitten ja tulevain,
ei poistunut, vaikk' poistui pois,
näkyväisestä, mutt' elo sellaisena liian lyhyt ollut ois.

Mistä tiedät, vaikka sanat jatkuisivat toisella puolen,
ei päätykään tie, jos vaikka kuolen,
mutt' pelosta, vaivasta, ei ihminen vapaa oo milloinkaan,
suurempi voima saa kaiken jatkumaan,

elon tunteet ja tuoksut,
kivut ja pelokkaat juoksut,
ne kartuttavat ikuisuuden laaria,
rakentaen viel' näkymättömiä sateenkaaria.

Ja liput liehuvat,
lippuin rivit vapaan maan,
sanojen vapaitten vaiva ja arvo,
tavoittaa maan ja taivaan.

-harri

--- 

04.10.2008
Taistelun tie

Olen seurannut, uskonut, toivonut,
rinnallasi hetkin huokaillut,
miten onkaan prosessi raskas,
katkaista mennyt tie,
uskaltaa astua uuteen,
tietämättä, minne se vie.

Kuinka onkaan ihmisen luonne heikko,
ellei näe, ei usko,
vaikka sisällä ois millainen toivo hyvää ja oikeaan,
muutos rakentaisi uuteen tulevaan.

Kuinka roikkua tahtoo vanhoissa turvissa,
vaikka jo kadonneet kaikki tyynni,
ei turvaakaan, kuin luullen vain,
elämästä jo raskaan kuorman sai.

Nähdä, tämä toimi ei,
elämästä elämä onnen vei,
on ensi askel muutokseen,
elämän taisteluun suureen,

min tantereella kaikki monesti viel' punnitaan,
tuskaisesti huudetaan,
muutoksen suuntaa kiukutellaan,
yöt huonosti nukutaan.

Vaan, suunta kuin elon kohtalon,
vastaan taistelu toivoton,
elämä vie, jos tilaa sille annat,
eteensä kannat huolesi, toiveesi kaikki,
kasvaa rinnallesi kuin hiljainen kulkija,
pian on mennyt kulkusi katki.

Mikä laittoi liikkeelle muutoksen,
mikä mieltä jo muuttaa alkoi,
mikä halkoi välejä ihmisten,
mikä repi erilleen sydämestä sydämen?

Elämän muutos,
sen tahto ihmisessä kasvaa,
tuoda uutta rohkealle,
kasvattaa tietä korkealle.

Se tarttui kuin hetkeen otolliseen,
näki kellojen käyneen määräänsä päähän,
keksi kuin tyhjästä, turhasta, kimmokkeen,
asian ymmärryksen antoi väärän.

Siitä lähti muutoksen tie eteenpäin mennä,
kuin taistelu; voitto siellä, häviö täällä,
elo kuin liukkaalla, ohuella, jäällä.

Vaan, kantaa se, se muutoksen voima,
vaikka upottaa maa,
särkyy yllä taivas,
omien syytösten ryöpyt kuin syysmyrskyt,
toisen raivoavat merten tyrskyt,

siin' kantaa se ihmistä muutoksen tiellä,
aikansa taisteltuaan on perillä siellä,
miss' kajastaa uusi aamuinen koi,
auringon nousun jo nähdä voi.

Uuden päivän aukeavan,
elämän taistelijaa rakastavan,
tuovan eteen kaiken sen,
min tähden vaivaa näki,
sydämessään kiittää, kun matkalleen lähti.

Omassa voimassaanko tietä käi,
omassaanko kaiken menneen sylistä vei,
eei omassa, …muutoksessa,
sen voimassa kaikki kävi,
oman voiman loppuvan jo niin monesti näki.

Vaan, kun kajastaa uusi,
kajastaa myös uudet tiet,
ne mitkä piilossa myrskyin alla,
kun pelko, epätoivo, kaikkialla,

silloin näkee, ei elo loppunutkaan,
ei päättynyt vaikka jo pelkäsi,
hetkin muutoksen tien jo hylkäsi.

Asiat löytävät muotonsa,
kaikelle uudessakin paikkansa,
menneetkin ovat siellä, vaan toisin on tie,
vanhoja nyt toiset tiet eteenpäin vie.

Taisteluiden jälkeen alkaa voittajan tie,
voittajan tie, min tähden kaikki se vaiva ja huuto ja parku,
elämälle on nyt uusi alku.

-harri

---