Sanat matkalla kantaa

Onhan nimi tärkeä antaa lapselle,
vaan ensin on oltava lapsi,
sitten vasta nimi,
sillä ilman nimeä
ei ole lapsen identiteettiä.

Mikä nimeksi lapselle,
syntyneelle kaunoiselle,
mikä nimi lapselle,
uudelle ihmiselle.

Nimi kulkee aikain takaa,
kertoo kuka ol' ihminen,
kuka eli, kulki, työnsä täytti,
itsensä maailmalle näytti.

Samoin on maailmassa kaiken kanssa,
nimi pitää olla matkassa,
ei ole viel' kuin olemassa, ellei nimeä,
ei omaa identiteettiä.

Siks' kaikelle annettava nimi,
nimi viel' kuvaava,
ihan hirveä vaikka, tai sitten hurmaava,
mutt' nimi on oltava,
nimestä muodon kantaja.

Ja nyt, mikä nimeksi kirjalle,
mi elämän sisäänsä sulkee,
yhden matkan näkemyksen,
sanojen salaisten tuulahduksen.

Mikä nimeksi hetkille,
ilon, surun, elon retkille,
rakkauksille, kaukaisille kaipauksille,
ymmärtämättömille vastauksille.

Elämä on hetkiä vain,
yks' tuulahdus,
tuli tuolta, meni tuonne,
oli hetken tässä,
värisemässä,

katosi pois, kuin mitään ei ollut ois,
jäi vain muisto, teko pienoinen,
kävi keskellämme ihminen suloinen,
...kulki unelmoiden.

Identiteetti = kokonaiskäsitys, joka yksilölle syntyy omasta itsestään toimivana yksilönä ja omien ja toisten yksilöiden havaintojen kohteena (Nykysuomen käyttötieto)

20.10.2007
Huusit

Huusit minulle jostain mitä en tehnyt,
en tarkoittanut,
jostain jota en sanonut,
jostain jota en heti ymmärtänyt,
sinä huusit minulle siitä.

Minä vaikenin,
näitkö miten silmäni sammuivat,
näitkö miten huuleni viiruiksi, kasvoni kalvakkaiksi,
näitkö miten katosin vuorten taa,
...mies muistoja mukanaan kantaa.

Huudosta hiljaisuus,
hiljaisuudesta himmeät silmät,
kylmät kädet, kosketukset kaukaiset osumattomat,
toista tavoittamattomat.

Huomasitko, kun sinä huusit,
kuinka paljon sanoja,
kuinka paljon kosketuksia,
kuinka paljon rinnalla kulkevaa ymmärrystä tarvitaan
kutsua mies takaisin vuoren takaa,
muistoinsa kaukaisten seasta pois nostaa,
huutojen merestä, jossa uiskenteli hetken ja maisteli,
...tätä en enää koskaan tahdo.

Tuleehan se sieltä,
hiljaisin askelin, aristavin katsein,
hermostunein huulin ja katselee miss' mennään,

vaan kuinka pitkä onkaan tie takaisin tulla,
minne vilauksessa katosi,
yhdestä hetkestä lähti,
huudosta ymmärtämättömästä,
sanoista sopimattomista.

Onko matka sama sinne ja takas,
löydänkö vielä tien luoksesi, rakas.

-harri

---

En millään tekemilläni töillä,
en millään yrityksilläni,
kirjoittaa voi nimeäni taivaitten kansiin,
en ylettyä ylemmäs kuin sanoillani,
kaukaa tulevilla.

En millään työlläni sitä iloa,
en sitä rauhaa sisälleni saa,
kuin sanojeni levollisilla kuluilla,
vapaasti lentävillä aatoksilla.

Sanani lentävät lintuin lailla,
kulkevat kauas ain korville kuuleville,
aatoksille kaipaaville,
elämän hymyn kadottaville.

Vain sanoillani voin piirtää itseni kaukaisiin tähtiin,
tuleviin silmiin ja mieliin,
sanoillani, hiljaisilla pienillä ajatusten kuluilla,
elämän muruilla,
ruokkia nälkäisiä suita,
kuin luvata kuita suurilla lupauksilla,
...ja niin pienillä sanoilla,
minulle rakkailla.

Yksinäisyys valtaa sydämen,
jokin mennyt, vaiko hetki nykyinen,
yksinäisyys sisäisen,
sydämen.

Kyynelten voima kaukainen,
vaiko hetken nykyisen,
yksinäisyys sisäisen,
sydämen.

Kaipaus, muisto kaukainen,
vaiko hetki läheinen,
yksinäisyys sisäisen,
sydämen.

Huuto pysäyttää elämän virran,
sulkee korvan kauneutta kuulla,
silmästä ilon,
...elämän ilon,

synnyttää pelon, onnen söi,
sanoilla huudetuilla,
rakkauden kadotetuilla,
huuto on piikki,
kuin puukko, min toinen toiseen löi.

Sanoi eräs viisas: hallitse sanasi,
älä anna niiden tulla, elämääsi häiritä,
ota valta itsellesi, oma elosi tärkeä.

Mitä sanot siihen sinä, vuoreni velho,
mitä vastaat siihen,
onko oma elämä tärkeä?

-Onhan oma elo tärkeä, se elettävä,
kasvettava, kuunneltava, opittava,
toteutettava oma unelma, jos sellainen on,
sitä kunnioitettava, kuunneltava,
elämä hallittava,
synnyttävä, rakastettava, kuoltava,
jostain tultava, jonnekin matkattava.

Vaan sanoja hallittava,
lentäviä, vapaita,
niillekö sanottava:
-En ehdi nyt, tule uudelleen huomenna.

Se sana meni kuin lehti tuulen mukana ohi,
ellet sitä ottanut, haaviisi saavuttanut,
se meni menojaan,
jatkoi matkojaan.

Putosiko jonnekin ja maatui,
palasiko takaisin, vaiko toisen haaviin,
sitä et koskaan tietää saa,
se on mystiikkaa.

Jos annat mennä vaikk' tavoitit,
sen hallinnallasi kadotit,
et tietää enää voi,
mitä se matkassaan toi,
meni menojaan,
ei aikaan saanut tekojaan.

Valitse siitä, hallinta ja kadotus,
vaiko sanojen vapaiden saavutus,
oivallus min matkassaan kantoi,
päästitkö ohi, vai otitko min sinulle antoi,
minkä mukaansa lähteissään sai,
tarkoitti saatavaksi, totta kai.

Ja toinen viisas sanoi:
-Kirjoita kaikki min kohtaat matkalla,
kirjoita kaikki, ne tarvitaan,
kätköistään viel' kaivetaan.

Niin, …toinen on viisas,
toinen viisaampi toista,
näkee arvon sanojen,
tuntee tien kuuliaisuuden.

Miten on sulkain maassa, sinä sulkani uus,
miten sanojen kulku siellä,
teittömillä teillä?

jaettavaksi kaikki, ja viel' ilman palkkaa,
kaikki on lahjaa, min tuuli mukanaan kantaa.

Sulan kosketus ihmisen,
sisälsi tarkoituksen,
hellä hipaisu vain,
tuulahdus valtakunnasta sanain.

Sulkain maassa sulka sanoihin sattuu,
niihin tarttuu,
auttaa lentämään ohjaus matkallaan,
nöyrää sydäntä tavoittaa mi kuulla tahtoo,
korvansa auki,
haluaa kertoa saamansa julki.

Siin' ohjas sulka sanasen maailmaan,
virkeyttä, voimaa, antamaan,
ilossa, surussa, kantamaan.

Sulkain maa on maassa sanojen,
sisältää suuren arvoituksen,
sanojen matkan opastuksen,
hellän kosketuksen.

Älä untasi mieti jos sanat sua piirittää,
jos sulat silittää, herättää,

Ja onhan sanoissa myös energiaa,
antaa voimaa, kestävyyttä,
elon hyvyyttä, tyyneyttä,
kulkea rinnalla uuden päivän,
luvaten myös leivän.

antaa ihmiselle taidon, tekee suureksi,
ottaa taidon pois, tai terveyden,
tekee takaisin pieneksi.

Mikä voima sillä onkaan,
ihmistä kuljettaa ja kasvattaa,
pienuuden kautta suureksi, kaiken antaa,
suuruuden kautta pieneksi, siitä murhetta kantaa.

Ja viel' käännellä kaikkea mullin mallin,
suuruus mi suurelta näyttää, onkin pienuutta,
ja pienuus vaatimaton, onkin yhtäkkiä suuruutta,
jotain tavatonta.

On elämällä kädessään, mikä suurta mikä pientä,
ei sitä silmin nää,
molemmat tärkeää,
molemmat on elämää.

On sydän meillä, vaikka matka tehty,
sana perille toimitettu,
salaisuus paljastettu.

kuinka kaukana se onkaan, kuinka lähellä,
tärkeä kuulla ihmistä,
kuin aikain takaa, vaikk' aikaa ei oo,
tulevaisuus ihmistä vartoo.

Voi sinua, sinä sulkani hentoinen väräjävä,
kuinka annettu hennolle teko tärkeä,
eikö löytynyt rautainen,
luja kivinen saattaja sanoillen,
miks' hennon piti tehtävään,
tuulien armoille lähettää.

-Siin' salaisuus, oi ihminen,
siin' salaisuus, ihminen niin inhimillinen,
arvostaa kovuutta, ankaruutta, painoja,
sulkain maassa, muistathan,
sulkain maassa muita arvoja.

Ei terillä, ei kovilla, ei kestävillä metalleilla,
ei juonilla, ei oman tavoittamilla,
siell' hento ja heikko on voimassaan,
hyvyys, oikeus, seuranaan,
siell' rauha ja lepo, huoli toisista,
suurempi vaiko pienempi, se on poissa,
arvonsa kaikella ja sanoja
kunkin tehtävä palvella.

-Ei usko niitä teekään, ei tieto yllä pidä,
on paljon mit ihminen ei tunne lain,
salaisuus kulkee matkassain,
salaisuus sulassa, sisällä sen,
arvoitus iäinen.

Mistä saitte te tiedon, viisauden,
mistä keksinnöt kaikki tyynni,
mistä ratkaisut ylimaalliset,
mistä taidon,
mistä avun aidon vaikeaan hetkeen,
suunnan kehitykseen.

Oi näkisitpä ystäväin,
kuin paljon on sanoja ilmassa,
kuinka paljon sulkien vilskettä ja suhinaa
kohti maata matkustaa,

ja kiire, kuin kova kiire viel' kullakin,
viedä apunsa suloisin,
etenee kehitys suurin askelin.

Missä on kuolleiden maailma,
täältä lähteneitten,
elämästä erinneitten,
menneitten?

-Asiaa suurta mielesi tavoittaa,
se onkin vaikeaa,
ei vastausta sanoa,
vaan vastaanottaa.

Yhteys sinnekin on maasta sanojen,
yhteys maahan miss' kulkevat siell'
uusilla teill'.

On sanoja tuoneet sulkaset,
kuljettaneet tervehdykset,
ikävät kertoneet,
matkaansa sulkeneet,

ripauttaneet,
uneen sulauttaneet,
muiston jostain herättäneet hipaisulla vain,
muistot kulki rinnakkain,
sen sanalla aikaan sain,
min kuljetin mukanain.

Täss' usko jo koville käy,
kun ihmiselle ei mikään näy,
uskottava jotain näkymätöntä,
korvin kuulematonta,

vaikka joku aina äänenkin kuulla sai,
tuntea tuoksun, rinnalla kävi,
vilaukselta menneen näki.

-Niin, ratkaisu suuri, merkittävä,
ois ihmisille niin tärkeä,
vaan vastustus nähdä ja uskoa
on suuri maailmassa,
siks' lienee parasta,
enemmästä nyt vaieta.

Yks' matka on sulalla vain,
yks' matka kaukaa maasta taivain,
kulkea, muuttua näkyväksi,
sanat saattaa eläväksi,
löytää perille ihmiselle,
kaipaavalla sydämelle.

Miks' herätit sanoja kirjaamaan,
ois uni viel' makeaa ollut,
ja tarpeenkin,
kirjaan silmin särkevin.

-Hereille hipaisin,
sanat esille laittaa ja matkaan taittaa
min kirjannut rauhassasi oot,
tarkoitetut eloon,
ei paperilla viipymään,
silmille, sydämille siirtymään.

Aamuhetki hiljainen,
aamukahvin tuoksuinen,
kellon raksutus vain, näppäimien,
rauha sisäinen.

Kertoi sulkaset tarinaa
käsin lämpöisin, polttavin, matkaan kiirehdin,
jos joku lämpönsä tuntea saa,
huokaa,
tavoittaa sanojen maan,
sulka kuljettaa,
eloon sisäisen kasvattaa.

kyselit minusta,
vanhasta konkarista,
teitänsä ja kulkeneesta,
elämästä oppineesta.

"Onpas sinulla paljon kaikenlaista", sinä sanoit,
"monenlaista kokemusta,
mitä etsit, mitä arvostat,
mitä odotat tulevasta?"

Katselit edessäsi vanhoja, mun menneitä teitä,
minä etsin tulevia,
paikkoja, ihmisiä,
miss' voisin palvella heitä.

Kuvasin, kerroin teitäni,
"Mikä parasta menneessä", kysyit,
hetki yhdisti meitä.

Etsin ne huiput ja sinulle kuvasin,
vaan korkein on tää,
missä mies nyt kiirehtää,
tää viel' korkeimmalle on kantava,
sydämelle eniten antava,

vaan jos yhdistää voisin menneen ja olevan,
rakentaa niistä itselleni tulevan,
siin' ois tarkoitus elämän,
pitkään viel' kestävän.

Sinä loistat hiljaista valoa,
sinä loistat mennyttä kesää,
sinä loistat muistoja menneitä,
ei tule ne eteeni enää.

Mistä keksit sa kukkanen pienoinen,
mistä keksit sa siihen tulla,
avata lehtesi kirkkahat,
ett' ois hetkinen iloa mulla.

Seass' leimahti syksyisten tuulien,
leimahti silmille sumuisen aamun,
katsoi kasvosi kohti, iloiten,
herätti ajatuksistaan haamun.

Sinä pienoinen orvokki,
kukka pienoinen vain,
aatokseni syksyiset
jo kesään uuteen sai.

Olit yllättäen edessäni,
maassa hiljaisella kadulla,
syystuulen tuiverruksessa,
lehmusten lehtien seassa.
käsikädessä tyttönen,
aamusella maistelin.

Mikä sinut siihen toi, sattumako vain,
johdattiko joku askeliain,
reittiä muutimme viel' hetki sitten,
minun mieleni mukaan, ei toisen,
se eteeni toi sun.

"Katso, hertta ässä", minä sanoin ja sinua osoitin,
kuin suurtakin ihmettä
sinua siinä aamun tuivertamalla kadulla katselin,
ennen kuin poimin, sinut kameraani talletin.

Hiljaisessa aamukahvipöydässäni sinut muistin,
mitä merkitset, sinä yllättävä kortti,
jos merkitykseen uskoa haluan,
tapaus tuo mieleeni myös hauskan
"Hurmaavan joukkoitsemurhan" katiskan.

Jos kuitenkin jatkan omani mukaan,
etsin arvoa, sisältöä, viestin,
merkityksen viel' tarkistin, se on rakkautta,

vaan mitä rakkautta, ja kenelle,
itselleni vaiko toiselle.
vaiko toinen toisellemme,
vaiko jotain viel' suurempaa,
minua elämä rakastaa.

Niin, ja mitä on rakkaus kaiken kaikkiaan,
suurin voima maailman, kaikkea kantava,

sitäkö minulle, rakkauden universaalista voimaa,
vaiko iloa toisesta, rinnalla kulkevasta,
kättäni puristavasta,
kainalossani kujertavasta.

Kuinka monipuolinen on maailma,
toiselle niin avara,
toiselle vain muutama kadun kulma.

Toinen rientää maailman ääret
kaikkea ihaillen ja tavoittaen,
toinen katselee kotirantoja,
omia ovia vain,
vaivaisia puita ja peltoja.

Toinen tutkii maailmoja,
syviä ja korkeita,
toinen taivaita,
maita ja meren pohjia.

Toiselle kaikki elämä on tässä,
silmien edessä näkyvässä,
toisen mieli kaukana kulkee,
näkymättömissä.

Kaikilla omansa silmät nähdä,
katsella elämän kauneutta,
uskoa, toivoa, päiviä rakentaa,
omalla tavallaan katsastaa.

Ei väärässä toinen,
ei toinen toista oikeammass',
katsella, kuunnella, sydämensä ääntä,
täss' ihmeellisess' maailmass'.

Ei ole pahasta ajatella toisin,
se on rikkautta,
elämän monimuotoisuutta,
katsoa asioita toisin, kuin on toiselle suotu,
elämän kuva ja maailma eteen tuotu.

Rikkaus se on kun toinen vastustaa
tuttua ajatusrataa,
pakottaa ajattelemaan,
asioita toisin katsomaan.

se avaa kuvaa myös itselle,
toisen kuvaaman laajemman,
...ja luonteen kasvun paremman.

kuinka onkaan katseesi suora ja rehellinen,
luonteesi puhdas, sen silmistäsi nähdä voin,
ja ihosi niin heleä.

Vaan mitä? …Onko joku yrittänyt muuttaa sinua,
eikö kelvannut kasvojesi arvokas ilme,
yritti enemmän hymyä sinulle.