Mitä on ystävyys

Oi Luoja!

Anna minulle sanat viel' ystävyyteen,
kun minua sillä niin lyödään,
ja siinä väännössä kuin kaikki aikani syödään.

Mitä se on mitä minulta vaaditaan, kun en ymmärrä,
…enkö osaa olla ystävä.

-

Ystävä ystävän tuntee,

muut on vain tuttuja,
puhekavereita,
kirjeystäviä.

Ei kirjeystävä ole viel' ystävä ollenkaan ellei siinä ole muuta,
ellei tavatessa yhdessä riemuittu,
ja onnessa maisteltu toisen suuta,

oltu lähellä siis,
ja muusta elämästä välitetty viis.

Siin' on ystävä missä sydän sydämessä kuljetaan,
ja tavatessa toinen hellästi syliin suljetaan.

Jos ei ole tuota syliä hellää toiselle antaa,
ei olla lähellä,
eikä sellainen ystävyys voi kauas kantaa.

Siis, ystävyys on jo ihan muuta,
kuin kirjoittaa kirje ja kaksi,
puhua iltoja puhelimessa yhteiseksi ratoksi.

Ystävyys on asia joka kasvaa vuosien myötä,
siinä ei toista koko ajan syödä, eikä lyödä.

Ei vaadita sitä, ei vaadita tätä,
kannetaan rinnalla kulkien,
ja vaikk' toinen ois etäällä,
ei sydän toista jätä.

Siin' on ystävän piirre selvä,
ymmärtää, auttaa, palvelee,
antaa aikaa rauhassa olla,
hellästi aattelee.

On paikalla taas kun tarvitaan,
tuo rinnalle sydämen, silmät ja korvat,
olan, johon yhdessä halataan,

… siinä toinen toistaan ihan hiljaa halataan.

Siin' on ystävä min seurassa silmä saa kyynelen turvasta,
miten ihana on rinnallaan huokaista:

"Hyvä kun olet siinä sä tarvitessa aina".

Tunteet käsityksen ystävyydestä muuttaa,
rakkaus ain muuttaa sen suuntaa,

Jos rakkaus sekoittuu ystävyyteen,
siitä ystävyys jo katoaa,
alkaa vaatimus omistaa.

Silloin ei puhutakaan ystävyydestä enää,
se meni menojaan,
alkoi kasvaa ihan muuta,
…ja se jo sotkee päätä ja suuta.

Luullaan ystävyyden varjossa kuljettavan,
vaikk' toive on jo rakkauden,

ja jos toinen ol' ystävä ystävälle,
ja toinen jo odotti rakkautta,
sellaisella ystävyydellä ei ole kantavuutta.

Täss' onkin taidolla kuljettava,
nähtävä ystävä ystävänä,
rinnalla kulkevana apuna ja turvana.

Rakkaus ystävään asiat sotkee,
kaiken kauniin maahan polkee rakkauden tuntein
jos toive jo muualle käy,

ystävyyden merkit katoaa, ei niitä enää toiselle näy.

-harri

No nyt minä ymmärrän..

--- 

Kun ystävä lyö

Kun ystävä lyö sanoilla luotetuilla,
mukaansa annetuilla,
uskotuilla,

kun ystävä ystävää omilla sanolla lyö,
uuden ystävyyden rakentamiseen on kova työ.

Kun ystävä lyö,
se ain ystävyyttä, siihen luottamusta, lyödyltä syö.

Ei uskalla hän tarttua uusiin,
saa pelätä taas,

jos luottaen jakaa omastaan,
pian kulkea saa mielensä maass'.

Miks' ystävä ystävää lyö,
miks' ei arvosta toisen arvoa,
miksi katsoo hän toisen alhaiseksi,
miksi itsensä toista paremmaksi.

Niin, ihminen on vain ihminen,
ystäväkin ihminen vähäinen,

hän toisen kautta haluaa itseään nostaa,
vaikk' olikin ystävä, teki kuin mieli jotain kostaa.

Jonkin kauan kadotetun,
jonkin sisällään painavan,
jonkin päiväinsä seass' kulkevan,
jonkin sisintä raastavan.

Siin' ystävä heikko on itselleen,
kun sisäinen särkynyt kostaa tahtoi,

jonkin raskaan kokemansa,
sen uuteen muotoon takoi.

Helpottiko, ystävä kun ystävää löit,
häneltä ystävänuksoa teollasi söit.

Helpottiko, paraniko vammasi sisäinen,
kun itkee teoistasi syytön, josta teit syyllisen.

-harri

---

Sinä löit ystävää

Oletko nyt onnellinen.

Sinä leikit kanssani,
minä leikkiin ryhdyin.

Olit iloinen ja onnellinen,
niin olin kanssasi minäkin.

Leikiten asioita katsoimme,
toisiamme arvostimme,
ystävystyimme,

…sitten sinä leikeistä löit,
uskoani ystävyyteen teollasi söit.

Oletko onnellinen tästä,
jättämästäsi jäljestä.

Luuletko etten tiennyt,
etten profiiliasi nähnyt kun sitä kysyit,

minä sitä ihmettelin,
ja mieleiseksi muuttelin.

Vaan minä tiesin, vaikk' toivoin muuta,
ajattelin ystävyyden suloista suuta.

Lohduttaako jos myönnän, mua sattuu,
jonnekin syvälle, syvälle sisälle sattuu,

kasvoni kovemmat kuin ennen, iloni vähäinen,
mieleni taas ystävyydestä muuttuu.

Miten taas kohdata ihminen,
olla edessään luottavainen,
antaa sydämensä toisen kätehen,
ja olla siinä onnellinen,

kun koko ajan saa pelätä, kohta hän lyö,
ja taas uskoa ystävyyteen yhä enemmän syö.

Sinä moitit minua, en osaa ystävä olla, en rakastaa,
niin, tällaiset teot mun sisintäni vain pakastaa,

Olitko itse sä ystävä nyt,
kun kaikki on hetkessä päättynyt.

Mä etsin, mä etsin ain ystävää,
joka ois uskollinen, ei heti löis,
ei jättäis, eikä elämän uskoa herkältä söis.

Oletko onnellinen, sitä kysyn ma taas,
kun kuljen kasvoin kalpein, mieleni maass'.

En surisi, en välittäisi vähäkään,
jos ei sydämeni tässä hetken jo ollut ois,

vaan nyt minä suren,
on lämpöä mennyt mun sisältäni pois.

Ja jos kohdalleni käyt, jossain eteeni tuut,
mä toivon, …jätä mut,
jäi käteeni jo luut.

-harri

--- 

Miten mitata ystävyyttä

Miten mitata ystävyyttä,
onko se syvä, vaiko vain hyvä,

vai eikö lie ollenkaan,
vaikk' niin usein tavataan.

Mikä ois mittari ystävyyden,
mikä rinnalla kulkemisen,

miten sen toiselle mittaisi,
miten rakkauden ystävään kuvaisi.

Ei ymmärrä ystävyyttä ulkopuolinen,
mikä suhteesta tekee ystävyyden,

ystävyyttä joko on tai ei ole,
mutta syvyyden mittari on salainen.

Joku voi olla hiljaa vaikka vuoden
ja ystävyys on syvä,

toinen on kimpassa joka päivä,
ja ystävyys on vain hyvä.

Ystävyyden on oltava vähintään hyvä,
silloin vasta toinen voi olla ystävä,

jos ystävyys on huono,
silloin toinen on vain tuttu,
...se onkin jo sitten ihan eri juttu.

-harri

--- 

Yks' kuva ystävyyden

Sinä pyysit sanoja ystävyyden,
kuvata runolla sen rakkauden:

Ystävyys,
voi mikä ihanuus,
omata ystävä joka ei väsähdä,
ei vierelle lysähdä,
ei kiukuistani minulle jyrähdä.

Omata ystävä, joka vierellä katsoo,
vastaa kun pyydän,
on hiljaa kun syytöksiäni hänelle syydän,
kuuntelee vain,… ja ymmärtää,
ei pakene, vaikka kannoillaan pyörähtää,

palaa…ja armahtaa,
ymmärtää, ja ystävää rakastaa.

Vaan rakkaus ystävään ihan muuta on,
kuin rakkaus rakkaaseen kera taistelon,

siin' rakkaus lisäkseen tunteet niin kuumat saa,
toinen jo toisen omistaa,
sitoa paikalleen haluaa,
mustat sukat kuristaa.

Siks' ystävyys, ah' ystävyys ihana, voi kestää vain,
ajan saaton, koetuksen,
likaämpärinkin kaadon ain,

toinen silmänsä kuivaa sanoista loukkaavista,
nousee jaloilleen vaikka toinen löi,
pelko jo tunteet herkät toiselta söi,

tuli ystävä takas sanan pienen jälkeen,
älä mee, oot minulle rakas,
minä hajosin hetkeksi, itseni kadotin,
sun päällesi kaiken omani kaadoin ja kasasin.

Suo anteeksi, ystäväin,
jos kuljin ma hetkisen allapäin,

sinä menit… et mennytkään,
olet siinä, sinut jälleen nään,

kätesi hellät mua koskettaa,
sanasi kauniit lohduttaa,
antaa turvaa ja arvostaa,
…ystävää ystävänä rakastaa.

-harri

--- 

Ystävä ja vapaus

Tee ihmisestä itsellesi ystävä,
häntä silmiin katso ja rakasta,
hellästi kosketa,

ja hän on sinulle apuna,
elämän turvana kauniina.

Mutta jollet sinä ihmisestä pidä,
ellet häntä rakasta,
jollet kanssaan yhteistä halua,

anna hänen mennä omaan elämäänsä,
kasvamaan ja haluamaan,
uutta eteensä katsomaan,

sillä ei ole oikein sitoa toista,
vaikka kuinka suurenmoista,
ellet todella häntä rakasta,
rinnallesi oikeasti halua.

Siin' on vapaus kummankin,
vapaus mennä ja olla,
katsella toisia ja uusia haaveilla.

-harri

--- 

15.10.2006
Ihmisen ikävä ihmiseen

Ihmisen ikävä ihmiseen,
on matka ihmisen sisäiseen.

Se sinne jo kirjoitettu on,
kuin tie outo kohtalon.

Siellä kirjattuna olla voi ihmisiä monta,
ei se ole tavatonta.

Jollain vain yksi ainoa,
toisella moni voi olla se oikea.

Hän tietään käy ja kuvaansa oottaa,
sitä sisäisensä iloa,
joka kuin käskynä hohtaa.
Sitten, yhtäkkiä jossain oma omansa kohtaa.

Näin kulkee se tie,
eikä kukaan pysty sanomaan,
minne mikäkin tie oikeasti vie.

Jolla on kuvia monta,
elämä kuin onnetonta.

Kun yhden löytää ja siihen jää,
toinen jo sisällään päätänsä pilkistää.

On kuin löydettävä vielä se toinenkin,
rinnalleen kasvettava hylkäyksin.

Tie raskaampi eroineen,
elämän suruineen, pettymyksineen,

vaan antaahan se myös ja kasvattaa,
kun epävarmuus sydäntä rinnassa raastaa.

Elo alkuja ja loppuja,
uusia ihmisiä ja löytämisen hoppuja.

Ja taas kun löytyy mun sisäiseni kuva ihana,
mä elän, mä elän,
onni kukkii, vaik' elo niin kihara.

Kuka osansa saanut on ystäviin moniin,
uusiin alkuihin somiin,
on saanut myös taakan raskaamman,
ja rinnalleen saavan viel' rakkaamman,

sillä kasvaahan ihminen sen kaiken kautta,
ei turha ole koetuksen tie.

Hän arvostamaan oppii ja rakastamaan,
rinnallaan kulkevaa yhä enemmän arvostamaan.

Sitt' onni kuin suurinta mi matkassaan on,
kun viimeisin kuva saapuu, 
sulaa sydän rauhaton,
katoaa pelot ja katkeruus hoitumaton,
kuvista parhaimman syliin pää viimein taipuu.

-harri

--- 

Ihmistä ei voi omistaa

Kyllä minä taas ajattelen,
näitten ikuisten luopumisten jälkeen,

toista ihmistä ei voi omistaa,
ei omakseen sitoa millään.

Tunteet pitää yhdessä,
tapa jo erillään.

Ei ihmistä voi omistaa,
hän elää omaa tietään.

Jos onkin siin' rinnalla rakkaudessaan,
jokin saattaa vapauttaa rakkaudestaan,
jokin yllättävä, outo ihminen,
tai vain kuin kohtalo ilmeinen.

Ei ihmistä voi omistaa,
hän elää omaa tietään,
jos vaik' onkin rinnalla ainainen,
on hän silti itsenäinen.

Omistus on silloin kun yksi on sydän,
sen jälkeen eriävä,
rinnallaan yksinäinen vapaa ihminen.

-harri

--- 

Ja tämän minä kirjoitin, selityksen tään elämän hetken:

Sun lähtösi kuin pumppaa mut kiihkoon,
kuin näyttämään,
kuin kilpasille sen kanssa, mitä minulla on,
ja mitä minulla ei ole.

Sillä sitä vastaanhan tässä vastakkain joudun,
sen kanssa mitä minulla ei ole,
vastaan se mitä omistan,
mitä haluan,
mitä kuin itsessäni kasvatan,
mitä itse eniten arvostan.

Sinä arvostat niitä mitä minulla ei ole,
etkä huomaa enää mitä minulla on,
mikä tärkeätä minulle on,
mikä tavoiteltavaa,
mikä kurkoteltavaa,
mikä kantavaa viel' pidemmäs' kuin se, mitä minulla ei ole.

Siksi olen minä kuin kilpasilla itseni kanssa,
ja siinä jo sinut menetin.

Vaan ethän todellasi arvostanut minun omaani,
minun taitoani, osaamistani,
vaikka kaikesta ain' hetkin nautitkin,
ja ihmettelit mitä se oikein on.

Sanonko minä mitä se on:
Se on ajattomuutta,
se on katoamattomuutta,
se on tavoittamattomuutta tavalliselle,
se on kasvamattomuutta heikolle,
se on mahdottomuutta monelle.

Minulle se on mahdollista,
rakentaa elämä tuon ajattomuuden varaan,
nähdä miten se kantaa,
mitä kaikkea se itselle antaa,
mitä antaa se toiselle,
pienelle ihmispololle.

Minä taistelen eteen sen mikä on arvokasta itselleni,
arvokasta myös ystävälle rinnalla,
näkymättömälle kulkijalle.

Sinä arvostat muuta,
ne ovat ajallisia,
ajassa olevia,
ajassa katoavia,
pian jo poissa olevia.

Minun rakentamani säilyy.
Niissä on voima viel' silloinkin, kun ajallinen hervottaa ajallisen menon,
kun minkään päälle ei enää jää mitään.

Vaan ajattoman päälle jää aina ajattomuuden leima,
kantavuus kaukaisuuteen,
sukupolveen ain uuteen,
tulevaisuuteen,
silloin kun oma otteeni jo hervonnut on,
kun olen vanha ja voimaton,
tai kun olen jo olematon,

silloinkin vielä mun omani pysyy ja säilyy,
kantaa ystävää rinnalla vaikka olen poissa,
jossain kuoleman kartanoissa.

Siin' on mun taisteluni, jonka minä tänään häviän,
kuljenko maallisen mukaan, sen mitä minulla ei ole,
vai kuljenko ajattoman mukaan, jonka kuin lahjaksi sain,
ja joka kulkee rakkaana osana matkallain.

-

Sinun lähtösi,
sinun valintasi etsiä muuta,
vaikka annatkin minulle vielä suloista suuta,
minut kuin hulluuteen piiskaa,
antaa salpojen kirvota taivaista,
räjäyttää muurit pois ympäriltäni,
aukaisee maailman eteeni,
maailman, jolla ei ole rajoja, ei ajallisia arvoja.

Sinun lähtösi mun vaakaani heilutti,
sen melkein ympäri heitti,
kun toisesta kupista, siitä ilon kupista,
lähti melkoinen osa ja vaaka kuin pystyyn helähti,
kun ilon punnus tyhjeni.

Nyt, jotta tasapaino elossa säilyisi,
jotta ei surun punnus liian raskaaksi kävisi,
jotta puntarin pohja ei maata raapisi,
vinossa seisoisi,

antaa tilalle ilon punnuksen,
arvoja maailman uuden.

Annetaan tapa elää,
annetaan sanat painavat, arvokkaat,
annetaan soljuva sanojen virta,
jolla taas puntari tasataan,
ilolla suru voitetaan,
arvoilla uusilla maata katsotaan ja parannetaan,
ihmistäkin viel' rinnalla autetaan.

Siin' on taas puntari suorassa,
arvot ja asiat tasapainossa.

Sitä arvostan kuitenkin enemmän,
kuin maailmassa mitään muuta,
saada sanoja taivaallisia eteeni asettaa,
antaa kulkea sen virran mi jostain yltä tulee,
alas pitkin maita menee.

Sitä arvostan minä enemmän kuin maallista menoa,
kiertoa pitkin maita ja mantuja,
harrastuksia hienoja hetkellisiä,
tekoja pian editse pois kiitäviä.

Minä arvostan enemmän ajattomuutta,
tätä lahjaa, joka nyt lähtösi hetkellä uuden voiman sai.
Sitä tässä jo salaisesti kaipasin kai.

Vaan en tiennyt millä hinnalla se tarjolla oli,
se olikin tarjolla ihmisen hinnalla,
mun vierelläni olleen rakkaimpani hinnalla.

Sen hinnan nyt maksoin ja palkaksi sain
tään hulluuden uuden, minkä edessäni nyt lukea sain.

Kulkee näköjään tää eloni voitosta voittoon kautta vaivain,
nytkin lähti rinnalta arvokkain, mun ikioma rakkain.

--- 

Pohdiskelua Tervasaaressa, kevään aurinkoisella kylmänviimaisella penkillä

Monta kuolemaa, monta elämää, monta uudesti syntymää.

Elämä tappaa meitä aina välillä. Sitten taas synnyttää uudelleen. Se lie elämän tahto, kun sellaista rataa meitä kuljettaa. Halusimme tai emme.

Minäkin kuollut olen monta kertaa. Puoli vuotta sitten viimeisestä. Vuosi edellisestä. Kolme vuotta sitä edellisestä. Ai niin, ja reilu vuosi yhdestä laatuaan.

Tänään tuntuu siltä, että kaikki minua tappaa. Jokainen tapahtuma elämästä riisuu. Vaikka välillä elämä pukee myös uuteen, niin kuolema silti näkyy vielä voitolla olevan.

Elän siis kuolemassa enemmän kuin elämässä, johon kuitenkin aina välillä esiin putkahdan. Ilo takaisin elämään palaamisesta ja kuoleman hetkellisestä taakse jättämisestä on aina suuri asia.

Saa toivoa taas.
Toivoa, että elämä tarttuis.
Antaisi onnea,
jossa sielu ees hetken varttuis.

On tämä elämä kummaa. Vaikka kuinka rakentaisi, aina kuolema kaiken korjaa. Ja ennen sitä lopullista, elämä täynnään on sen pieniä alkuja. Kuin kuoleman pisaroita, jotka tulevasta muistuttaa.

Menetetty työ on yksi pisara. Menetetty perhe ja lapset jo melkoinen lätäkkö. Menetetty rakas ystävä on aina suuri menetys. Varsinkin jälkeenpäin, kun vähin erin selviää, mitä todella viereltä lähti. Kuolema sekin. Hetkellinen sisäinen pimeys. Ehkä pitempikin, kuka sen tietää.
Terveyden menetys tai sen horjuminen tappaa hetkessä kuin pystyyn. Heittää ehkä mielen pimeyteen ja kokonaan elämän ulkopuolelle Siinäkin kyynelvirrat melkoiset.

Syntyyhän tässä elämässä uuttakin, joka kuolemasta hetkin nostaa ja ilon sijaan antaa. Silloin se ilo vasta iloa onkin, kun siihen pimeyden kuiluista nousta saa. Se ilo näkyy ja heijastuu ympäristöön ja koko elämään.

Vaan mitä tästä pohdinnasta käteen nyt jäi. Elämää kuin kuolemassa.

Vaan jo illalla taas ilolla kuoleman voitan. Sen taakseni torjun. Sylissä onnen keinun ja hetkestä nautin. Synnyn taas uudelleen. Taas kerran. Ja odotan ihmettä, joka kuoleman niin voittaisi, että se minut rauhaan vaikka pidemmäksi aikaa jättäisi.

---