Vanha Piiras

Aikaisemmat, maaliskuu 2003

Ystävät (29.3.2003)

Ystävät ovat rakkaita – ja ystäviä on hyvä olla – joka lähtöön – elämää helpottamaan.

Yksi ystävä osaa yhtä – toinen toista. Toisen kanssa on toinen asia hyväksi, toisen kanssa toinen.

Ystävät kantavat – antavat voimaa – ymmärtävät – tosiystävät. Kateelliset eivät ole tosi ystäviä – heidän kanssaan on vaikeata – riidaksi ja väittelyksi menisi.

Vaan tosi ystävä kantaa hädässä – ymmärtää – kulkee rinnalla – rakastaa. On vieressä i ilossa ja surussa.

Muistaa ihanat hetket – tulee vierelle kun pyydetään – tukee – kantaa – nauttii seurastasi – nauttii.

Mutta, onko tuollaisia ystäviä – tuollaisia, jotka noin kantaisivat – vierellä kulkisivat – ja ymmärtäisivät.

On heitä.

Ja ystävän huolenpidolla he myös vierelläsi säilyvät – ja ovat ulottuvillasi, kun heitä tarvitset.

Maksa siis hinta ystävästäsi – maksa – pidä hyvänä, muista, huomioi, korota, auta – anna omaa apuasi, kun hän sitä pyytää ja tarvitsee.

Sitten hän on sinun, kun sinun päiväsi on – apusi päivä – sinun apusi, jota tarvitset.

Aurinkoinen aamu – on kevät   (28.3.2003)

Tästä alkaa taas elämän ihanin aika. Aamun aurinko – kevään merkit – linnutkin kohta.  

Tulee kesä.

Mutta ensin on suloinen syntymisen aika – kaikki syntyy taas uudelleen. Luonto – ja ihmisetkin – kukin tavallaan.

Eivät kaikki synny – harmaudessa elävät. Vaan heidänkin sisällään on kaipaus keväästä, muutoksen luovasta ajasta, uuden elämän alusta – joka kevääseen niin kytkeytyy.

Kaipuu on aina, vaikka kevät ei uutta elämää toisikaan.

Vaan kenelle se uutta tuo, hän hämmästyköön jälleen kerran kevään eläväksi tekevää voimaa – joka kaiken kuin uudeksi – jälleen kerran – tekee.

Oi, ihana kevät. Anna elämän alkua taas – kuin silloin ennenkin – silloin kun vielä elin nuoruuteni huumaa.

Ei huuma ole hävinnyt keväästä, sinä vain et enää huumaannu.

Vaan ano huumaantumista kevään ihmeestä – ja jollain tavoin se sinua taas koskettaa – taas.

Ole avoin uusille asioille, ihmisille – uudelle keväälle.

Tässä on sinun mahdollisuutesi – jälleen kerran – taas kerran – kuin silloin ennen, kun vielä elit.

Kevät synnyttää elämää   (27.3.2003)

Keväällä kaikki herää henkiin – siis luonnossa.

Samoin ihmisen sisimmässä alkaa kasvaa uutta – uutta toivoa – uuden toivon odotusta – uutta elämää.

Se toivoo.

Se toivoo – se ihmisen sisin – se toivoo jotain uutta – elämän kosketusta itseensä. Arkirutiinin poistumista ja jonkin uuden asian tarttumista harmaaseen arkeen – jos se nyt harmaata on ollut.

Ei elämä kaikilla harmaata ole.

Vaan kaikille elämä voi tarjota uutta – niille onnellisillekin – ja kevät juuri on otollista aikaa uusien asioiden tarttua.

Mieli on niin herkkä.

Se etsii kuin salaisesti – se toivoo jotain löytävänsä kuin salaisesti – salaisesti sillä on ajatuksia, unelmia, toiveita – joita ei kenellekään kerrota. Eikä sitä aina itsekään huomaa.

Ne toiveet vain ovat jossain tuolla sisällä – ja etsivät kuin ulospääsyään.

Silmistä sen näkee. Levottomat ovat – ja etsivät – veikeät – keikeät.

Sellaista on kevät. Synnyttää ihmistä uudelleen -  jälleen kerran.

Ja eikö aivan erityisesti pitkän harmaan talven jälkeen mieli ole aivan erityisen avoin kaikelle uudelle – uusille toiveille ainakin – unelmille, jotka odottavat täyttymistään

- ennen kuin ne taas haudataan, ellei niille jotain tehdä.

Anna siis tilaa unelmillesi – ja nyt keväällä erityisesti. Mistä tiedät mitä aurinko ja lämpö voivat sinussa aikaan saada.

Jotain uutta, arvaamatonta, odottamatonta – kun avoin olet – ja vähän rohkea.

Lämmin kosketus  (26.3.2003)

Onko ystävä rakas. Koskettiko hän sinua. Koskettiko kuin huomaamatta.

Vaan ei kuitenkaan huomaamatta – tarkoitti sillä sanoa – pidän sinusta – ole lähelläni.

Haluan olla tässä – lähelläsi.

Sitä tämä hienoinen kosketus – kuin vahinko – tarkoitti.

Pieni kosketus – suuri tunne – tunne siellä takana – sen kosketuksen takana. Siellä on tunne – ja halu toista omistaa, toista saada itselle – minulle. Pidän hänestä. Hän on ihana.

Miten onkaan noin ihana.

Mistä hän tuli – mikä hän oikein on.

Mistä hän elämääni tuli – äkisti tuli. Minulle ilmestyi  - minulle, pienelle – niin kuin hän sanoo.

Mistä tuli. Ja miksi tuli.

Mutta nyt hän on siinä – tuossa – vierelläni – ja hänet itselleni haluan. Siksi häntä koskin – kuin salaa kokeilin onko todellinen.

On – todellinen on. Oi, mistä hän tuli.

Mitä hän minulle teki.

Mistä tuli tämä myllerrys elämääni. Miten tämän kanssa toimin – tuli niin yllättäen – niin yllättäen.

En ollut varautunut – en osaa – pelottaa. Uskallanko – katsonko edes. Katson – salaa.

Siinä hän on edelleen – siinä. Ja pitää minusta.

Ihmeellistä. Miten, minusta – mikä minussa on – mikä minussa häntä viehättää.

Olenko ihan hullu kun tuollaista uskon. Tunnetta, mitä puhuu – minulle – tällaiselle – mitättömälle.

Vai, olenko kuitenkaan. Onko minussa kuitenkin jotain – onko – onkohan.

Mutta nyt, kosketin – ja katsoin. Hänkin katsoi. Kosketti takaisin.

Tunsi jotain. Tunsi minut – minun kosketukseni. Minun.

On hän siinä – on – todellinen on.

Ensirakkaus  (25.3.2003)

Ah' vieläkö muistat - sen ensirakkauden - ensimmäisen ihastuksesi - ensimmäisen - sen todellisen. Muistelehan.

Mitkä tunteet, mitkä toiveet - mikä pettymys - mikä menetys - kuin kuolema olisi korjannut, kun se loppui.

Mutta ne tunteet - ne ihanat ajatukset - ne tuhannet unelmat  - ne läheisen - nyt uuden, kiihkeät ihailut.

Ne valvotut illat, ne mietityt yöt. Ne odotuksen pitkät tunnit - ne epävarmuudet toisen tulemisesta - ne ihanat varovaiset mutta pakahduttavat ensi tapaamiset.

Ja se ensi suudelma - pitkän harkinnan ja odotuksen jälkeen - uskallanko - miten - mitä hän ajattelee jos - entä jos...

Huulet kuin tulessa - kasvot kuin paistikkaat... ja kaikkea muuta vielä...

Peilistä katsoit sen jälkeen miltä näytit - olivatko huulet turvonneet, vai tuntuiko se vain.

Olivat turvonneet - vähän - mutta punaiset - molemmilla.

Ja kosteutta - vuotoa... jossain.

Voi niitä ihania hetkiä. Sormuksia vaihdettiin ja toista ajateltiin - päivät ja yöt.

Oi, sinä ihana elämä - oi, sinä suloinen rakkaani.

Onko tällaista olemassakaan - ja kellään ei voi olla tällaista kuin meillä - minulla.

Olen onnellinen.

Tosin, arki siitäkin tuli - aikanaan, mutta ihanan jäljen se sydämeen piirsi. Jäljen, joka ei sieltä koskaan häviä - ei koskaan.

Missä hän onkaan nyt - mitä hänelle kuuluu. Vieläkin häntä lämmöllä muistelen.

Vai, onko hän vierellä edelleen - jos niin, hyvä niin. Muisto - se ihana - on yhteinen.

Yhteinen muisto tosin kaikilla, vaikka kohde olisi toinen ollutkin - mutta tunteet samat.

Sama kärsimättömyys, sama punoitus, sama ikävä - sama kuolema.

Kunnes elämä otti asiat haltuunsa ja elämä jatkui. Päästiinhän siitä yli - vaikka ensin luulin...

Samaa tunnetta ei sen jälkeen enää tavoita, mutta kiihkeys on tallella - ja samat teot.

Vaan rauhallisempia ollaan nyt, kait...

Ikävä jo ennen eroa   (24.3.2003)

Ero lähestyy - sen tuntee. Tuntee ainakin toinen - toinenkin aistii ja huolestuu. Ero lähestyy.

Vaan miksi on niin ikävä jo - taas - vaikka eroa ei vielä olekaan - on vain sen uumoilua. - Ikävä.

Ikävä.

Kaikki muistot - ihanat muistot - monet muistot - elämän ihanat hetket - elämän ihanimmat hetket - kaikki ne päällesi tulevat ja niitä kirkkaina nyt katselet.

Voi miten meillä onkaan hyvä ollut - oi, niin hyvä ollut.

Vaan miksi nyt tässä - eron kynnyksellä - miksi tässä olemme.

Kuka sen sanoisi - ei kukaan. Yht'äkkiä vain tilanteet muuttuvat, kaikki vanha - ihana - mennyt - kuin menettää merkityksensä, eikä se enää kanna tuleviin päiviin - vaikka niin paljon ihanaa - kuin elämän kauneimpia asioita on takana - ja juuri hänen kanssaan. - Ikävä.

Ikävä.

Mitä teen hänen kanssaan. Tulee ikävä, mahdoton ikävä, kun ne kaikki muistot jäävät, vaikka toinen olisikin poissa.

Hän on läsnä muistojen kautta oi, niin monesti - nytkin, vaikka eroa ei vielä ole. On vain haalistunut tunne, ja ne kaikki ihanat muistot - ne ihanat.

Voi, mikä meille tuli - miksi tunteet muuttuvat, mikä ne söi. Mikä ne vei. Minne ne menivät. Arkiko tuli - ja kaiken vei. Arki - se ihastuksen ikävä - ikävä kaikkea sitä, mikä meillä oli - arki sen vei - arkiko, vai mikä. Tottumus, kyllästyminen.

Onhan hän kuitenkin niin ihana - edelleen. Vaan miksi kaikki muuttuu. Miksi tulee ero.

Sen vaistoan - tiedän - näen.

Miksi tulee ero - oi, miksi.

Mitä teen kaikille niille ihanille muistoille. Ne seuraavat minua aina - vähän haalenneina joskus - vaan kuitenkin. Ne ovat minun - osa minun elämääni - sitä parasta aikaa. Sitä ihanuutta, jota silloin en selittää saattanut.

Vaan nyt näen - se mennyt on.

Mennyt - mihin - miksi.

Oi, ikävä - päästä minut vapauteen, vaan mistä haluan vapauteen. Mistä - rakastanhan häntä edelleen, vaan kaikki on muuttunut - kaikki. Arki ne vei - vaan muistot jäi - ne ihanat.

Itkettää - itkettää aina vaan - ja vielä joskus uudelleen - yksin kun olen. Yksin.

Silloin muistan, ja ihmettelen.

Oi, miksi - voi miksi.

Miksi meni kaikki se kaunis pois - kuka ne vei. Miksi ne vei - voi miksi.

Kaipaan vieläkin - niitä muistoja - niitä hetkiä - niitä yhteisiä suloisia makailuja - kaikkea tekemistä, kaikkea kaunista, mitä koskaan ennen en ole maistanut - en tuntenut.

Ikävä - oi, ikävä jäi.

Missä onkaan hän nyt - voi missä.

Kaipaan.

Epävarmuutta suuren päätöksen edessä  (23.3.2003)

Oletko epävarma, vai onko muutos joka siitä seuraa suuri - niin suuri, että se aiheuttaa kuin harkintaa.

Kumpi sinua epävarmuuttaa - päätöskö, vaiko tulevaisuus.

Eikä päätös ole vain yksi päätös. Tulevaisuus sen takana on suurempi kuin se päätös, jota nyt mietit.

Siis, ei päätös tuota epävarmuutta, vaan se tulevaisuus päätöksen jälkeen, johon se aiheuttaa, vaikuttaa.

On siinä ero.

Epävarmuus tulevastahan on aina ihmisessä, mutta siihen on totuttu. Tai uskotaan, kuten oikein onkin, että tulevaisuus aina on hyvä ja luotettava.

Tätä epävarmuuttahan voisi aina olla ja elämää epäillä, vaan ei se ole tarpeen. Ei ihminen sellaista kauan kestäisi.

Vaan päätös, yksi hetki, kun asia - suurikin asia - voi olla nopea ja suora. Selvä juttu - näin teen / teemme.

Päätös selvä - sitten alkaa tulevaisuuden mietteet. Tulevaisuus kuitenkin on yleensä niin salattu, että ihmisen on vain sitä kohti koko ajan kuljettava - luotti siihen tai ei. Koko ajan tulevaisuutta eletään.

Siihen vain pitää luottaa - jaksaa uskoa ja toivoa.

Jos päätös on rauhaisa ja kuin kiristämätön - itse tehty tunteella, että tämä on oikein, eikö se sitten ole oikein. Siitä alkaa sitten tulevaisuus jolla päätös punnitaan.

Ei ihminen voi päätöksiä tehdessään tietää kaikkia seurauksia - hyviä tai pahoja, mutta niitä on kuitenkin tehtävä. Päätös sekin jos  kuin päättää, että ei tee päätöksiä.

Mutta silloinkin on tulevaisuus edessä ja ne päätökset siinä punnitaan.

Elämässä kuitenkin, itse kullakin, on kuljetuksia, jossa asioita kuin eteen tuodaan, asioita kuin eteen valmistetaan - tilanteet kuin valmiiksi luodaan - ja niissä siiten on se ratkaisu tehtävä - se päätös.

Ja siinä yleensä elämä auttaa - jollain tavalla - antaa rauhan ja sisäisen varmuuden päätöksen oikeellisuudesta.

Mistä sitten tulevat ne väärät päätökset. Mitä ne ovat, ovatko ne niitä - ovatko ne kuitenkaan vääriä päätöksiä.

Eivätkö nekin aina vie asioita edelleen, ja muovaavat elämää, kuljettavat ihmisiä - saavat aikaan tekoja, joita muuten ei olisi tehty - muovaavat ihmistä tulevaan.

Onko siis huonoja päätöksiä - on vain päätöksiä ja tulevaisuus niiden jälkeen, joka ihmistä vie.

Ihmisen mieli on niin herkkä  (22.3.2003)

Ihmisen mieli on niin hauras ja herkkä. Se ottaa kuin itseensä niin pienestä – väärästä sanasta – väärästä painotuksesta – väärästä hetkestäkin.  Ja ellei juuri niin kuin minä tahdon, niin se on pahasta – ennen pitkään. 

Vaan mieli on niin herkkä, haavoittuva. Se ei välillä kestä kuin mitään. Välillä taas  mikään ei sitä horjuta.

Se johtuu, tai riippuu, rakkauden tilasta – kuin sen asteesta. 

Uusi rakkaus on niin herkkä kuin pieni uusi lehti, joka on niin hauras ja kepeä, että kuin  tuulikin voisi sen musertaa. Vaan vanhetessaan se kovenee niin, että se kestää vaikka minkälaiset tuiskut ja tuulet.

Mutta sanottu sana – katsottu katse – silmien ilme – kasvojen pehmeys tai kovuus. Kasvot, kokonaisuus – kaikki – kielii sanoja ja asenteita. Niillä kaikilla viestitään rakkautta – tai rakkaudettomuutta.

Mutta miten herkässä se rakkaus onkaan. Kuin väärä sana väärässä paikassa tai vääränä hetkenä lausuttuna voi horjuttaa ihmisen mieltä – ensin toisen ja sitten pian omaakin.

Yksi sana – yksi lause – yksi väärä painotus – ja kaikki on siinä – toisen edessä – kaikki hänen pelkonsa – kaikki hänen kokemuksensa – kaikki hänen pettymyksensä – toiveensa – odotukset – lupaukset – täyttymättömät – kaikki. 

Kuin yhdessä hetkessä nuo kaikki valtaavat herkän mielen ja saavat aikaan mitä ihmeellisemmän reaktion. Milloin mitäkin.

Aivan kuin vain syytä  olisi etsitty, että voisin räjähtää – kun sisällä kuitenkin on niin paljon hyvää, mutta kuitenkin matkalla on aina ilme siellä, sana tuolla, katse joskus – odottamaton, outo. Se kaikki kuin kertyy jonnekin ja odottaa ulospääsyä, purkautumista – kuin salassa – tietämättä.

Mutta yksi sana – lause – saattaa laukaista tuon kaiken ja purkaus on kohtuuton, kuin kaiken vanhan – sen pienistä kertyneen – pesu, puhdistus.

Mutta miksi näin. Katso, onhan se tarpeen saada päästää ulos ne vanhat, vaikka tuleehan siinä aina samalla vielä vanhempiakin, niitä joihin toisella ei ole mitään osuutta. Saahan siinä vain kuulla ”kunniansa” aikaisemmistakin patoutumista tai hoitumattomista haavoista.

Siinä sitä sitten ollaan. Siinäkö tämä oli – hajallaan koko rakkaus, se ihana tunne. Siinäkö se meni – minne se meni.

En tiedä.

Mistä se tuli – en tiedä.

Sinnekö meni mistä tuli – en tiedä.

Menikö – en tiedä.

Vaan ei mennyt minnekään se rakkaus. Vain kolahdus se oli, puhdistus – kuin väliasema asioiden rakentamiselle – kuin tarkistuspiste – kuin huoltopiste.

Siinä vaihdetaan sisälle uutta ilmaa ja päästetään vanhat pahat ja kuluneet – kertyneet pahat ja paineet – epävarmuudet, pettymykset, väärät odotukset – ulos.

Ja uloshan ne tulevatkin – ja millä voimalla. Molemmat säikäyttävällä voimalla. 

Hei, missä me oikein mennään – mikä meille tuli.

Vaan tapaaminen – sen jälkeinen katse uusiin silmiin – katuviin – tyhmyyttä – kuin tyhmyyttä tehneisiin silmiin – antaa rauhan.

Onhan hän siinä – edelleen.

Onhan katseensa lämmin – onhan – edelleen.

Onhan kosketuksensa suloinen ja pehmeä – onhan – edelleen.

Onhan kaikki ennallaan – onhan – edelleen.

On – vaikka jotain onkin muuttunut – vaan mikä.

Mikä on muuttunut. Suhde on rakentunut – tullut vahvemmaksi – tullut kuin uudeksi. Ja uutta onkin tullut. Uutta näkemystä ja näköalaa.

Kasvuksi kaikki – kasvuksi – kaikki  -   kasvuksi.

Ihmisen mieli  (teksti 95-v vanhukselle) (21.3.2003)

Ihmisen mieli on herkkä.

Mikä mieli – ihmisen mieli – ihmisen sisin – se sisällä oleva ihminen – se sisäinen ihminen – se, joka sinä olet – todellisuudessa ole.

Eihän sitä kukaan ole nähnyt – sitä sisäistä ihmistäsi – sinun sisintäsi – sinua.

Ovat vain nähneet sinun kuoresi – ulkomuotosi – joka muuttuilee elämän saatossa – iloitsee ja kokee asioita – näyttää kaiken ulos. Näyttää ulos sen, mitä sisäinen ihmisesi tuntee ja kokee.

Vaan kaikkea ei voi näyttää ulos – ei kaikkea – eikä ole hyväkään – ei ole mahdollistakaan – sillä sisällä on ihan toinen ihminen, kuin mitä ulos näkyy.

Sisällä olet sinä – sinä itse – sinä ja sinun elämäsi – se elämä, jota vain sinä tunnet ja elät.

Toiset voivat katsella sinua ulkoisesti ja päätellä elämästäsi yhtä ja toista – vaan eivät tiedä kaikkea – eivät läheskään – vain sinä itse tiedät, mitä sinulla on, mitä sinä olet – kuka sinä olet.

Sinä olet sinä – minä – itselleni. Minä tunnen minut.

Vaan kukaan muu ei minua tunne – ei kukaan. Eivät läheisetkään – sillä enhän heille kaikkea kerro – enkä kaikkea osaakaan kertoa. Minä vain olen – minä – joka tunnen ja näen sisälläni asiat monesti toisin – aivan toisin – kuin miten ne ulos näytän.

Minä elän.

Minä elän sisälläni. Siellä minä elän – ja siellä minä olen.

Siellä minä olen yksin – yksin itseni kanssa.

Vain minä – yksin. Ei siellä ole ketään muuta – ei ketään. Vain minä yksin – itseni kanssa. Minä.

Siksi minua ei kukaan tunne, kun sisälläni yksin vain olen, eikä kukaan sinne näe – eikä sinne pääse.

Kukaan ei minua tunne – ei kukaan – ei kukaan, yksikään toinen. Vain minä itse tunnen itseni – sisälläni – siellä minä olen – ja elän.

Siksi, mitä te muut minusta tiedätte. Miten te minua arvioitte. Ettehän ole minua nähneet – kuortani vain katselleet – ja sen muuttumista ja kasvua – kehdosta hautaan – tai missä nyt olemmekaan.

Ette minua tunne – ette yksikään.

Ettekä tiedä, mitä minun sisälläni on – mitä siellä liikkuu – mitä minä todella ajattelen – mitä minä todella tunnen – kuka minä todella olen.

Siksi, antakaa minun kasvaa – älkääkä niin katsoko ulkoiseen – ja minua sen tähden niin arvioiko. Sillä ettehän tiedä, mitä minä sisälläni teen, mitä ajattelen, miten elän.

Elän, vaikka ette sitä näe. Minä elän.

Vaikka olisinkin rajoitettu toimimaan – ulkoisesti – minä elän – ja minä teen – minä kasvan – minä olen.

Antakaa vain minulle tilaa – vaikka onhan minulla tilaa itselleni.

Mutta älkää niin huolestuko, vaikka ette kaikkea näekään.

Älkääkä kaikkea niin ulkoisen mukaan mittailko, sillä minä olen – ja minä elän – ettekä te sitä näe, ette tiedä, ette tunne, ette osaa ajatella.

Antakaa vain minun elää – ja nauttia omassa sisälläni – jos aikaa vielä on.

Ulkoisesti katsoen voi olla, että minä en enää mitään tee, mutta se on vain minun kuoreni, joka ei tee, ei ehkä osaa – ei enää asioita hallitse.

Vaan sisäiseni on virkeä – ymmärrättekö – ei sillä ole ikää – se on elämä – ja elämässä kiinni.

Ja sisälläni tapahtuu koko ajan.

En minä ole poissa – vain minun ulkoiseni on poissa. Sisäiseni on aktiivinen ja tekee työtään minussa, siis itsessäni koko ajan.

Ja se on minulle tärkeätä – en vain osaa sitä selittää teille.

Eikä ulkoiseni osaa sitä selittää ulkoisellenikaan.

Vaan sisäiseni sen ymmärtää – ja siellä minä itsekin itseäni ymmärrän.

Tämä on vaikeata ymmärtää, mutta näe näin – minä elän, vaikka minun ulkoiseni rappeutuu ja vähenee. Sisäiseni ei väsy – se kasvaa kaiken aikaa ja odottaa vapautumistaan ulkoisesta, jotta taas voisin liikkua ja olla vapaa.

Vaikka vapaahan minä olen koko ajan – vapaa sisälläni – vapaa itsessäni.

Vaan liikkua en saata – enkä teitä ulkoisessa tunnistaa – kohta enää.

Vaan sisäisessä minä elän. Se nähkää ja ymmärtäkää.

Sisäinen olen minä – ja siellä minä elän – ja sieltä te ette minua tunnu, mutta minä tunnen teidät.

Siis, katsokaa minua niin – että minä elän – sisälläni – älkääkä niin huolestuko ulkoisestani, joka rapisee ja vähenee.

Minussa tapahtuu – on aina tapahtunut paljon sellaista, jota te ette ole nähneet, ettekä tienneet.

Niin tapahtuu myös teissä – itsessänne.

Samanlaisiahan tekin olette – tiesitte sitä sitten tai ette. Samoin tekin kuljette. 

Jokainen teistä.

Iloitaan siis – ja nautitaan – elämän kasvusta – ihmisen kasvusta – sisäisestä kasvusta – niin kauan kuin sitä on.

Ja se ei koskaan lopu.

Rakastan kahta  (20.3.2003)

Se onkin vaikeata – antaa aikaansa molemmille niin että kaikki ovat onnellisia.

Ihmistä on helppo rakastaa – vapautta myös.

Vaan kumpaa rakastat enemmän – ihmisen läheisyyttä vaiko omaa elämääsi – oman elämäsi vapautta.

Sillä toinen aina syö toistaan ja molempien samanaikainen rakastaminen on vaikeata – ellei suorastaan mahdotonta.

Tai, rakastaa voit kyllä, vaan toteuttaa, osoittaa rakkauttasi molemmille yhtä aikaa, ei onnistu.

Jos olet toisen kanssa, ihmisen, sen suloisen, olet hänen kanssaan ja yhteistä tehdään – molempien ehdoilla. Aluksi sopien, myöhemmin kompromisseja tehden. Vapaus ei siihen mahdu – kuin ehkä suhteen alussa, jolloin kaikki niin ihanaa ja yhteistä on. Kuin yhteistä vapautta – ja sitähän se onkin. Molemmat haluavat samaa – ja siinä on vapaus kummallakin.

Vaan kun suhde pitenee, alkavat molemmat haluta myös omaansa – omia tekojaan, joista toinen ei välttämättä enää olekaan samaa mieltä. Ihminen kasvaa – ja tottuu kaikkeen. Luonnollista – inhimillistä – ei mitään pahaa. Elämän kulkua vain – luonnollista kulkua.

Mutta kun vapauttasi rakastat – enemmän kuin sitä toista, suloista – et voi olla molemmille uskollinen samaan aikaan. Joko olet uskollinen vapaudellesi ja menet oman pääsi mukaan – omien halujesi mukaan, johon toinenkin välillä kuuluu, vaan ei joka hetki, ei niin usein kuin toinen haluaisi, on ongelma valmis.

Toinen on mustasukkainen vapaudellesi – ja kaikelle mitä se vapaus tuo tullessaan, omaa menoa, oman halun toteutusta – omia himojakin. Niistä toinen ei pidä, ja itse haluat ne itselläsi säilyttää.

Miten tässä eletään – tässä ristiriidassa – minun oma elämäni ja elämänhaaveeni - toiveeni, ja toisen halut ja toiveet.

Vaikeata se onkin.

Koko ajan kuin toista loukkaisi. Jos olet yhdessä, tunnet kuinka loukkaat vapauttasi – itseäsi – et anna itsesi mennä, vaikka toinen puoli sinussa haikailee jo muualle.

Jos olet vapaalla, pelkäät koko ajan loukkaavasi toista, joka sinua odottaa – luottaa ja odottaa – ja pelkää – pelkää mitä se vapaus sinulle tuo, saattaa tuoda – menetänkö rakkaan – löytääkö pian jonkun toisen – löytääkö.

Vaan mitä jos löytää – eikö sama kamppailu vaan ala alusta – ja sama kierre jatkuu. Sama taistelu – vapaa vai yhdessä.

Elä tässä sitten – kuin välimaastossa kahden rakkaan välissä – toinen jalka toisella, toinen toisella – eikä mieli oikein kummassakaan – kuin ehkä hetkittäin – mutta silloinkin huonolla omalla tunnolla toista rakasta kohtaan – toista, sitä suloista kohtaan – toista, minun omaa elämääni kohtaan.

Minun on saatava elää – vaan kun hänkin on niin suloinen – voi, niin suloinen.

Voi minua, poloista – mitä teen.

Rakkaus - sokeako  (19.3.2003)

Vaiko sokea rakkaus.

Ei rakkaus ole sokea, ihminen ainoastaan menettää kyvyn nähdä todellisuutta hetkeksi.

Ihastus sen tekee, ei rakkaus. Eikä rakkaus muutenkaan mitään tee - antaa vain anteeksi monia vikoja ja ikäviä asioita - koska ihminen niin itse haluaa, eli kieltäytyy näkemästä asioita, joista ei pidä, tai joita ei vain muuten halua nähdä.

Siis, ei rakkaus ole sokea, mutta se tekee helpommaksi olla näkemättä huomioimatta.

Mutta ihastus - se tekee ihmisestä kuin puoli kuuron - ja puoli sokean. Se ei anna sijaa millekään muulle kuin omille unelmille, jotka toisessa - tai muussa asiassa - toteutuu.

Silloin ei ihminen kunnolla näe, ei muita edes kuuntele.

Siinä tunteessa ja siinä tilassa jää varmasti moni asia näkemättä.

Mutta miksi pitäisikään nähdä. Eikö se tunne ja se ihastuksen suuri voima ole niin mahtava kokemus, niin hieno elämän hetki, niin ihana tapahtuma, että miksi se pitäisi totuuden näkemisellä pilata.

Anna toisen nauttia - anna itsesi nauttia.

Kyllä se arki tulee ja sokean silmät taas avautuvat todellisuuteen ja silloin asiat korjaantuvat - tai sitten rakkaudella jatkuvat - jolloin moni asia edelleen jää kuin pimentoon, näkymättömyyteen - kunnes siitäkin arki tulee ja asiat todelliseksi avaa - valitettavasti.

Mutta, ihminen on vajavainen ja muutenkin niin muuttuvainen - koko ajan kasvava. Ei mikään pysy paikallaan - ei tässäkään.

Mutta nauti, oi ihminen - nauti ihanista sokeista hetkistäsi, sillä niissä kuitenkin saattaa olla se elämäsi suola - ne elämäsi upeimmat ja kauneimmat hetket - joita et ikinä unohda, ja jotka sinua viihdyttävät ja mieltäsi lämmittävät vielä silloinkin, kun jalkasi ei menoon enää taivu, eivätkä voimasi iloon riitä.

Niitä suloisia sokeita hetkiäsi edelleen silloin kaipaat.

Ajattele - ne mitä et kunnolla nähnyt - ne parhaiten mieleesi ovat piirtyneet.

Oi, ihana ja ihmeellinen on ihmisen elämä - suloinen ihastuksen tuoma rakkaus - niin ihana ihastus - joka ei milloinkaan mielestäsi unohdu, vaikka sen kuin sumussa elit.

Kivisydän  (18.3.2003)

Mistä kivisydän tulee, siitäkö kun sulkeudutaan toisilta ihmisiltä. Ei, vaan siitä, kun elämän asiat ja tapahtumat ovat turruttaneet herkän sydämen tuntemasta herkästi ympärillä olevia asioita, ihmisiä – tunteita, jotka voisivat liikuttaa ja koskettaa.

Mutta mikä sitten on turruttanut ihmisen niin, että hän ei enää tunne, ei reagoi, ei halua kiinnittää huomiotaan, ei viihdy muiden seurassa – ei reagoi.

Mikä on niin saanut aikaan tämän muutoksen, että sydän on kuin kivettynyt - tunteet kuolleet, tai ainakin varovaisesti esiin näytettävät – varovaisesti ja harkiten.

Sen ovat toiset ihmiset tehneet, ja elämän tilanteet, jotka ovat ihmistä koetelleet.

Tämä voi sattua kenelle tahansa. Siinä on sellaisen, joka ei näitä kivettäviä asioita ole kokenut, turha yrittää olla yhtään parempi toista, sillä kovat kokemukset ja epäonnistumiset ja pettymykset saavat kivettymää aikaan itse kussakin, jos tilanteet vain itselle ja omalle päälleen sattuu.

Elämä on inhimillistä – tämäkin on inhimillistä – tämä sydämen kovettuminen – siis sisäisen ihmisen varovaiseksi tuleminen ja tunteiden varovainen osoittaminen ja eloon päästäminen.

Ihminen siis kovettuu sisäisesti – eli tulee varovaiseksi kaikelle, joka voisi häntä kuin uudelleen kaltoin kohdella. Sitä hän pyrkii välttämään – ja toivoo, ettei minulle enää toista kertaa – tai kolmatta, tai neljättä – kertaa sattuisi sitä, joka sattuu – joka sisälle sattuu – joka sydämeen sattuu – joka minuun sattuu – en kestä sitä enää –en kestä.

Siksi on kuin kivettymää – vaikka todellisuudessa ei kivettymää olekaan, on vain elämän varovaisuutta – varovaisuutta ihmissuhteisiin – varovaisuutta ihmisiin – varovaisuutta tapahtumiin, jotka voisivat taas kuin loukata – saada aikaa sitä mielipahaa, jota jo on koettu – ja jota kaikin tavoin halutaan välttää – en kestäisi sitä enää – en kestäisi. Pelkään – minua pelottaa. Pelkään kohdata ihmisen – jos taas joudun pettymään hänen suhteensa – hänenkin, kuten toisen kanssa aikaisemmin – toisen – ja taas toisen. En halua enää pettyä – en kestä sitä – en kestä – siksi sulkeudun – siksi en ota vastaan tarjouksia – en ota vastaan uusia ihmisiä enkä heidän tunteitaan – pelkään – pelkään – pelkään miten minun tässä käy. Miten minun käy.

Varjelen itseäni – kuin huomaamattani – enkä ketään lähelleni päästä. En uskalla – pelkään. Pelkään taas menettäväni sen kaiken, mihin ehkä piankin taas innostun – tunteeni näytän ja kaikkeni annan – taas kerran – taas kerran. En enää – ei enää – en kestä – pelottaa.

Onko tuo kivettymistä. Eikö ennemminkin itsensä suojelua. Ei kivettymistä ole tapahtunutkaan – ei ollenkaan – vaan oman varjelusta, etten enää joutuisi kärsimään.

Sillä ihminen on herkkä – oi, niin herkkä.

Rehellisyys maan perii  (16.3.2003)

Kuka niin sanoo. Missä on luvattu, että rehellisyydellä aina olisi hyvä seuraus.

Seuraus on milloin mitäkin. Välillä voittaa vääryys, joskus jopa rehellisyys.

Rehellisyydellä on vaikutus vain itseen - ja joskus joku ulkopuolinenkin sen merkille laittaa, vaan eipä aina tuo hyvää ulkopuolisellekaan.

Rehellisyys, katsos, on niin monisäikeinen asia.

Välillä se voitelee, välillä se pistää, välillä se tuhoaa kuin kaiken, välillä sitä ei ymmärrä kukaan - et itsekään, miksi niin teit - miksi niin rehellisyyteen pyrit, jopa itsellesi ja kaikille muillekin vahingoksi.

Ei rehellisyys ole aina hyvä asia, ei ollenkaan. Monesti on parempi olla sanomatta - jättää sanomatta - olla julki tuomatta - vaikka omatunto kuin kolkuttaisikin.

Epärehellisyys on monesti parempi kuin rehellisyys. Toisen säästäminen rehellisyyden tuomalta "kiroukselta" - siltä pahalta, jota rehellisyys aikaan saisi..

Siksi ei rehellisyyteen tule pyrkiä, vaan viisauteen valinnoissa. Milloin on rehellisyys kultaa - milloin vaikeneminen on kultaa - milloin jopa epärehellisyys on kultaakin kalliimpaa.

Elä siinä sitten sen rehellisyyden kanssa.

Ei rehellisyys siis mitään peri - tai perii milloin mitäkin - milloin kauneutta - milloin haukkumista - milloin pahaa puhetta - milloin jopa epärehellisyyttä sen kautta kun rehellinen oltiin ja hyvää tarkoitettiin -oltiin siis epäluotettava sen rehellisyyden kanssa.

Aina EI VOI olla rehellinen - eikä se edes viisasta ole. On monenlaisia tilanteita, jolloin rehellisyydestä ei ole mitään hyötyä - saat jopa tyhmän leiman liiasta sinisilmäisyydestä.

Älä siis ole rehellinen kuin elämänasenteeltasi, vaan käytä rehellisyyttäsi huolella - valikoiden. Tässä asiassa olen rehellinen, tässä vaikenen - tässä hieman valehtelen - tuossa en kerro totuutta - tämän jätän mainitsematta - tuota en ole tietävinään.

Näin eläen ole viisas. Sitä arvostetaan, joskus rehellisyyttäkin - jossain asiassa, mutta, vanha sanonta joka ei toimi nyky-yhteiskunnassa, eikä oikein ole toiminut koskaan.

Monta turhaa menetystä ja riitaa, väärinymmärrystä ja pahaa puhetta on rehellisyydestä siinnyt.

Siis, rehellisyyskö maan perii. Minkä maan. Uuden maan, sanoo Raamattunne, vaan ihan muuta sillä tarkoitetaan ja käännöksissä hukattuna ihan muuta sisältöä sillä on ollut.

Uskollisuudesta, kun toinen sairas on (7.3.2003)

Uskollisuutta, onko sitä.

Sitä joko on – tai sitä ei ole.

Mitä on uskottomuus toiselle – ajatukset vai teot – vaiko erilleen eriäminen.

Mikä on uskollisuutta – mikä uskottomuutta.

Uskollisuus ja uskottomuus on sydämessä – ihmisen sisällä – mielessä. Siellä se on – tai sitä ei ole – sitä uskottomuutta. Sillä sehän on sisäinen tila, ei niinkään teot tai tekemättä jättämiset.

Jos uskottomuus, toisen hylkääminen, tai edes sen ajatus on jo sisällä, ei ulkoisella teolla ole niin merkitystä, vaikkakin se ikään kuin  vasta sen jälkeen esille ilmaantuu.

Mutta tahto jo sisällä on – tai sitä ei ole – kumpaakin.

Silmistä sen näkee – ja ilmeestä, eleistä, toisen teoista viimekädessä, siitä sen näkee, onko uskottomuutta vai eikö sitä ole. Ei tekoja tarvitse enää odottaa.

Se on sydämen tila – ihmisen sisällä olevan kuin asenteen tila, tai ihmissuhteen tila toista kohtaan.

Sillä, onko toinen sairas tai ei, ei ole tässä mitään tekemistä.

Ainoastaan se, että toisen sairaus saattaa viedä tilaa eteenpäin tekoihin, mutta se tila jo sisällä on, tai sitä ei ole.

Mutta se, miten tämä kaikki koetaan, sillä on merkitystä.

Jos toinen on terve asian tilan havaitessaan on ihan eri asia, kuin jos toinen sairas on – tai muuten rajoitettu, sillä silloin mieli on herkimmillään ja se hylkäyksen tunne, mikä siitä seuraa jos toinen kuin uskoton, siis ei toisesta enää välitä, on.

Silloin on loukkaantuminen suurin ja sen sisäinen vahinko on myös suurin.

Katso siis huolella, ettet toista enempää loukkaisi kuin ehkä tarpeen on, että et silloin aihetta anna, kun toinen sairas – heikoimmillaan on. Sillä silloin hän lamaantuu täysin, eikä paranemisen toivetta enää kunnolla löydy. Enemmänkin tuhon ajatuksia.

Mutta, eiväthän nämä tilat, ihmisen sisäiset tilat ja tunteet, ole aina omassa vallassa, eikä ihminen niihin itse voi vaikuttaa. Ihastumista, ihailua, rakkautta, sitä joko on, tai sitä ei ole.

Miten teet rakkautta, ellei sitä ole. Mistä sen puristat, ellei sitä ole. Ei mistään voi sitä tunnetta ottaa, ellei sitä kuin annettu ole, tai jos se on kuin pois otettu. Minkäs sille sitten tekee.

Mutta jos rakkautta on, on myös hyvänä pitämistä, myötäajatusta, myötäelämistä, rakkauden osoittamisen tarvetta ja halua.

Silloin on uskottomuus kaukana, jos tunnetta – hyvää tunnetta – rakkauden tunnetta toista ihmistä kohtaan on.

Ellei sitä, rakkautta, toista kohtaan enää ole, on uskottomuus sisään tullut – joka vain odottaa ilmenemistään ja ulkoisia merkkejä.

Mutta silloin se JO ON – sisällä – ihmisen sisällä olemassa.

Ota vastaan elämän yllätykset  (3.3.2003)

Elämän hetket tulevat ja menevät. Niihin voi jättää tarttumatta ja menettää kuin jotain, josta ei jälkeenpäin mitään tiedä. Vaan jos elämän hetkeesi tartut –rohkeasti – ja annat sen sinua viedä – edes pienen hetken – saattaa se tarjota sinulle kokemuksen – elämyksen – jota ehkä juuri olit kaivannut, ja ehkä kauankin mielessäsi etsinyt.

Yhtäkkiä vain se on siinä, sinun silmäisi edessä kaikessa ihmeellisyydessään, ja saat katsella jotain, jota et tiennyt olevan olemassakaan. Yllätyt, pelästyt, saatat ensin kuin karkuun juosta. Vaan jos rohkaistut ja palaat takaisin, näet, mitä sinulle tarjolla oli.

Tämä vain rohkealle on tarjolla – ja avoimelle mielelle, joka on valmis elämän ilot ja nautinnot kohtaamaan. Sillä sille, jolla ei rohkeutta ja kuin uskallusta löydy elämän hetkiin tarttua, jää elämän ihanat hetket löytämättä ja elämän ilot nauttimatta.

Ihminen on ilo – uusi ihminen on aina ilo. Uusi ja suloinen. Onhan hän tuulahdus kuin toisesta maailmasta kun omaasi häntä vertaat. Ja hän tuo uusia ajatuksia, uusia sanoja, uusia tekoja, uusia näkemyksiä. Hän avaa sinussa aina yhden uuden oven – ainakin yhden – mutta yleensä yhden, josta voit kuin tirkistellä – alkuun – uutta elämää, uutta näköalaa – joka vieraan, nyt tämän uuden ihmisen kautta, elämääsi kuin avautui.

Nauti elämästäsi. Ole rohkea. Tartu uusiin elämäsi hetkiin rohkeasti. Katso ihmisiä. Luota heihin – ensin. Kyllä he karvansa paljastavat ja voit heidät jättää, jos väärin tartuit – väärin luotit. Mutta oikeaan luottaminen on siunattu kokemus, joka saattaa jättää sinuun jäljen, joka ei koskaan mielestäsi väisty eikä syrjään joudu.

Saat ajateltavaa – muisteltavaa – elämän näköalaa. Ihmistä, uutta ihmistä – elämää. Ihanaa elämää.

Maistele sitä – ja hämmästy.