Itsenäisyyspäivä
|
< Paluu
tämän päivän sivuille
Katso myös Maanpuolustus
Vapaudesta Vaik' tunnemme: Me olemme vapaat emme me kuitenkaan On laki, mi eloamme säätelee. Media hetkiämme kuin salaa
sotkee: Pelkokin sitoo meitä. Oi, monesta! on meille kahletta. Mut' silti… tunnemme vapautta. Vaan, onko oikeasti vast' vapaa
hän Vaik' silloinkin viel' kokee
hän Mutta, tämä maa Ja kun Finlandia komeasti ja voitosta, jonka taistelimme
kerran Saavutimme vapauden unelman. *
Rintamamiehen joulu Sen joulun Olin itse jossain siellä Minä muistan sen Minä muistan sen joulun Ja tänäänkin … joulu muistoja esiin kaivaa. *
06.12.2013 Ei tiennyt mies (ääni mp3) Ei tiennyt mies Käskystä lähti Jäi taakse kaikki; Tuli sota! - ja kauhut sen Elo outo kesti kuin ikuisen. Toiset palasivat Ja rintamat kotoa auttoivat Päättyi vihdoin vaihe kamala Ja vuoskymmenten jälkeen vasta *
Vaikea itsenäisyys Itsenäisyyttä On otettava osaa Itsenäisyys mutta, jos päättää toinen Itsenäinen maa Itsenäinen maa Mutta, maailma muuttunut *
06.12.2009 Ol' kerran päivä
itsenäisyyden, Taivaalla tähtien kirkkaus, Yhtenä rintamana Oli se melkoinen elämän koulu! -harri *
08.12.2008
Suomi on hyvä
maa, Kätten työt
jatkuvat, taistelu eteen
isänmaan, Kukin taakkansa
kantaa tänäänkin, Rauha arkisten
tekojen kautta, -harri *
06.12.2008
Ei pysyväistä
sijaa matkalla täällä, vaan, maa, missä
matkaat, on lahja suuri
ihmisen, Ei osa parempi
olla vois, Oi, katso, Suomi, -harri *
06.12.2006 Oi Suomenmaa, vaikk' on sun
päiväsi harmaa, Vaikk' puuttuu nyt
lumi ja jää, Ajattele, paneudu,
sinä suomalainen, ja katso saat kasvaa, viisastua, tehdä töitä, On huolenpitosi
järjestetty aina, Eläkää vapauden
päivää onnekkaina, -suomalainen mies *
04.12.2006 Kuinka iloinen
asia onkaan itsenäisyys, Kuinka onnellinen
voi olla ihminen, Vaan, voi ihminen
itseäsi, Ei itsenäisyys
ongelmia poista, osan vain, Itsenäisyyden
seassa on hyvä olla, Ei tietoa siitä monellakaan, Emme nähneet ole
sellaista, kuulleet vain, Minä saan elää
ja olla vain, Nyt palaa
kynttilät, -harri *
Itsenäisyys,
lahja,
ei taisteluitta tullut. Missä olette te
sankarit, jotka töitänne teitte, Kaukaa katson
tekoanne suurta, Käsitänkö edes
onnea, iloa,
minkä tuskanne toi. -harri *
Voi miten paljon
on historiaa tässä tuvassa. Matkattu evakot,
paluut onnessa takas, Nyt istutaan
komeassa salissa, Vaan kuka muistaa
viel' kaiken tuon tuskan, Vain häivähdys
viel' jossain sisäisissä sopukoissa, Merkit rinnassa
arvosta kertoo, Niilläkö se
kuitataan, Eikö ennemmin ne
kaikkea vain kuin mukanaan raahaa, Laiha lohtu se on
kansalle tälle, Vain pala omaa
maata on matkassa vielä, -harri *
03.12.2005 Itsenäisyyspäivää
mietin, Juhlaa, ...mitä juhlaa? Tavan vuoksiko
tässä päivää vietämme: Niitä ilolla
seurataan, Pukuja, pukuja, Vaan missä on
juhlan juuret, Puheissa ehkä
vielä hetken, Kuka muistaa sodan
kärsimykset, Hiljaisuudessa
taistelut käytiin, Missä
kyynelet kaikki, Katso maata, katso
taivasta, Ne kaikki lie
ennallaan olisivat, Vaan valtias
toinen ois meillä päällä, Millainen olisi
kesäsi sun, Nyt vietämme
juhlaa uusissa kuosissa, Nautimme, juomme,
juhlimme, Meillä on itsenäisyys! Saamme päättä
mitä teemme, Kiitos
kauas kaikukoon, Pystymmekö näkemään vuosien taa, Emme. Emme tavoita
tunteita menneitten miesten, Sanon, kiitos, se
lie osani pieni. -harri *
10.6.2005 Suloinen matka,
tantereet tutut, Na kaikki mun
mieleeni nousee kun matka tää jatkuu. Olen elänyt, minä
huokaan, Vuosia vuoden
perään, Matka vast' alussa
ja mieli jo haikea. Onhan
elämä iloakin antanut, vaikk' Karjala taakse jäi. Ei katoa tää
muistojeni suloinen paikka, Silti, minä muistan
sinut, oi ihana Karjalan maa. -harri *
04/2004 Erään tarinani taustaa
sairaalan yöllä mietin. Mistä lie mieleen tupsahti. Kello kahden jälkeen yöllä sanat mielessäni vilisivät eivätkä lepoa antaneet. Eivät mielikuvatkaan, jotka jostain tajuntaani ja silmieni eteen piirtyivät. Tunteisiini, korviini, nenäänkin hajuineen. Kello jo yli kolme, pakko nousta. Niin, se tarina, "mie oon huumormiehii", jossa mies istuu maassa ympärihumalassa eikä omin avuin ylös pääse. Ohikulkevia katsoo hymyillen, melkein nauraen. Heidän peräänsä seuraa ja huutaa silmät sekavina, "mie oon huumormiehii". Miehen taustaa mielessäni katselin, mistä lie tullut.
Huumormiehen taustaa Miehellä ensi muistot Karjalasta, Kannakselta. Siellä pieni tila, isä ja äiti askareissaan. Pieni mies, ehkä alle kuuden, isänsä tekemisiä seuraa ja avuksi kaikessa olla haluaa. Tarkoin katsoo ja kaikkea kyselee. Isä vastailee ja toivoisi jotain pientä voivansa pojan tehtäväksi antaa. Vaan maatilan töissä on aina myös vaaransa, ei niihin tottumattoman ole hyvä tarttua. Ei pienen ainakaan. Avuksi olla haluaa, sen isäkin näkee. Vaan mitä miehelle hommaa, sitä miettii, ja tietää, paras kun etäämmällä olisit, etkä niin lähellä vaarassa. Vaan ei sanoa henno, siksi juttelee ja selittää pienelle minkä jaksaa. Raskasta sekin, sillä pienen karjalaispojan vilkkaille kysymyksille ei loppua näy. Uusi kysymys, uusi vastaus, joka taas uuden kysymyksen synnyttää. Vuodet vierivät kouluineen, pitkine matkoineen ja tilan aputöineen. Ne miehen alusta taitavan teki, osaavan ja tilalla pärjäävän. Unelmat omasta elämästä alkoivat mielessä kasvaa, omasta tilasta tai isän työn jatkamisesta, jota kaiken aikaa on niin ihaillut, ihan pienestä pitäen. Hänestä itselleen miehen mallia ja elämän mallia muodostanut. Vaan elämä ei pienellä tilalla ollut helppoa, ainaista puutetta vaan kuitenkin onnellista. Naapurissa pieniä samanikäisiä, joiden kanssa elämää opeteltiin ja telmittiin. Oli tyttöjäkin, jotka mieliä kirkasti ja öisin lakanoita sotki, yksinään. Silloin ujoja oltiin. Vaan kohtalo kova oli. Miehuuden kynnyksellä sodan uhka päälle levisi. Nousi kuin ukkospilvet taivaanrannalta. Eivät väistyneet, eivät kiertäneet, vaan päälle tulivat. Pojan, kuten muutkin samanikäiset miehenalut naapurista, vanhemmatkin, sotaan lennätti. Armeijaan varustautumaan ja harjoitusta saamaan. Siitä vähin erin, kuin salaa, rintamalle kuljetettiin. Ja vasta siellä totuus paljastui. Vihollinen oli tosissaan. Mekin, meidän päättäjämme. Eivät paperilla periksi antaneet vaan valmiit olivat aseisiin tarttumaan, miehet rajalle raahaamaan ja sellaiseen ryhtymään, josta ei paljon käytännön kokemusta ollut. Ei ollut tietoa, ei taitoa, sinne vaan metsään ja teitten varsiin, peltojen reunoihin ja rantoihin omiin, ihaniin. Sinne joukot siirrettiin, ja sotaan varustettiin. Sotapoikia oltiin, mielet avoimet, silmät kirkkaat, kuitenkin pelokkaat. Vaan kaveriporukassa henki on aina korkealla, se monet puutteet paikkaa. "Me ollaan kovia, me voitetaan, meitä ei ryssä...", jne. Vaan puheet suurempia ovat kuin teot, tosipaikan tilanteet, ajatukset, tunteet, pelot, jotka edessä häämöttivät. Ihan peltoaukean toisella reunalla... kolistelua ja kilistelyä. Totuus pojille ja miehille eräänä aamuna paljastui, kun syliin lensi multien mukana ensimmäisten uhrien jätteet. Osuma tuli yllättäen. Hirveä pauke ja meteli. Ennen kuulematon huuto ja itku. Ennen näkemättömät pelokkaat katseet, joista tulevaisuus hetkessä jonnekin kaukaisuuteen, tiedostamattomuuteen, kaikkos. Tämä päivä oli tässä ja nyt. Ei ollut muuta. Tämä potero, kaveri vierellä yhtä pelokas kuin itsekin. Sanat vähäiset. Katse tihruaa jonnekin eteen, jossa ei ketään näy, ei selvästi. Jotain siellä liikkuu. Onko ne tuolla jo. Ja kauhea meteli. Tässä suomalaista, nyt karjalaista miestä punnittiin. Iloinen herkkä nuori oli joutunut elämänsä paikkaan. Paikkaan, josta joskus oli ajatuksen mieleensä päästänyt. Vaan ei se tällaiselta näyttänyt, ei tällainen ollut. Ihan muuta tämä on, ihan muuta. Pelottaa. Äiti, isä! Voi helvetti! Tätä sotaa pitkään käytiin, siihen jo totuttiin - jotenkin. Se ihmistä muutti. Paikallaan olokin raskasta oli. Juoksuhaudat ja korsut, jotka hirveitä olivat. Se haju, ahtaus, se pesemättömyys, hygieniasta ei tietoakaan. Ehkä joskus alussa hetken, vaan se jäädä sai. Kuka täällä ehtii hampaita harjata, sukkia pestä, muutakaan. Ei itseäänkään kuin ani harvoin. Se kaikki tunnelman synnytti pieneen korsuun. Tunnelma hyvä, vaan haju kamala. Samat vaatteet yöt ja päivät, samaan hikeen uudet hiet, pesemättömät kasvot, sukat, kaikki. Ja tupakka, ja kamiinan sauhut. Voi meitä, voi heitä. Ja nuo pienet kiusat, tosi kiusat, luteet ja täit, torakatkin joskus. Elämä toisenlaiseksi muuttui kuin äidin huomassa, jossa kaikki oli aina siistiä ja ruoka karjalaista hyvää. Täällä toisenlaista, pierettävääkin. Sekin vielä tunnelman sekaan. Kuka niitä pidättelee tai ulos juoksee. Ei kannata vaikka ajattelisikin että tänne ei enää mitään hajua mahdu. No, kyllä yks pieru aina mahtuu, jokaiselta vuorollaan - ja monta. Sotaa kesti, pojista miehiä kasvatti, vai kasvattiko. Vaiko vain uhoavia nuoria, joilla sanojen ja kaskujen takana ainainen pelko tulevasta, tulevasta päivästä, tulevasta yöstä. Ei pidemmäs ajatella saattanut, ei osannut, ei edes halunnut. Koti-ikävä, äidin läheisyys ja isän turvallinen hahmo välillä mielessä kävivät. Ja se naapurin ihana Liisa, jota kerran kädestä piti ja melkein pussasi. Seuraavalla kerralla jo olisi, vaan lähtö sen haaveeksi jätti, odottamaan kun palaa. Vaan pelko ja huoli siitäkin, onko siellä. Missä lie. Talot jäivät siitä kuuli, evakkoon lähtivät kotipuoleen jääneet. Kaikki perässä poltettiin. Ei kotia enää ikävöidä. Vaan onhan ikävä kuitenkin, vaan ei kotia, ei kotia. Eikö kotia enää. Miehestä samalla kuin juureton tuli. Sota räiskyi, käskyt kuuluivat, tykin paukkuivat, kk:t, pystykorvat yksittäin, kranaatit viuhuivat. Naapurista poika kuoli tuohon viereiseen poteroon. Toinen pahoin loukkaantui ja pois kiirusti kannettiin kovalla huudolla. Tuskin selvisi kuormalle asti, niin pahalta näytti. Toiseltakin jo hermot meni, ei mihinkään enää pystynyt. Pois ohjattiin jonnekin hoitoon huutojen ja haukkumisten, kovien käskyjen ja pelottelujen jälkeen. Minutkin melkein, vaan kuin ihmeen kautta itseni jotenkin kasasin. Olen taas ruodussa, ja rohkealta näytän. Näyttelen ja puhun, vilkas kun olen karjalainen poika, jolta sanat eivät lopu, ei vitsit ei väännöt. Vaan niidenhän taakse tuskani, tunteeni, pelkoni, pakokauhuni piilotan. Ja kestän, jotenkin. Paljon meni tuttuja ympäriltä, lapsuuden tuttuja, ja uusia jotka sota rinnalleni toi. Monet lähtivät kuka mitenkin päin, pää edellä tai jalat, en muista. En muistella halua. Joku vain yhtäkkiä oli poissa. Karkuunko lähti, vai puiden oksilleko ripottautui tarkasta osumasta. Vai jäikö mitään, monttu vain. Säpäleitä siellä täällä, puiden ja ihmisten. Kamalaa! Sota loppui aikanaan. Hiljaisesti palasivat jäljelle jääneet. Oli voittoja, oli tappioita. Oli etenemisiä ja lujavauhtisia karkuun juoksuja kuin henkensä edestä, niin kuin olivatkin. Kollaatakin puolustettiin, sortui, raskaaksi tuli, jossain kestettiin. Vai Summako se oli en tiedä, paikkoja niin paljon, ei kiinnostanut. Tässä päivässä oli aina kyllin. Ja omassa itsessä, sen kasassa pitämisessä ja parsimisessa. Siviiliin pääsivät nuoret miehet vuosien jälkeen. Nuoruus, aikuisuuden alku, pelkkää sotaa, kauhua ja pelkoa, kuolemaa, likaa, hajua. Oli ilonkin hetkiä aina välillä. Ne kuin vähästä niissä oloissa syntyivät ja kuin taivaallisen voiman ja hyvänolontunteen hetkessä antoi. Vaan vihollisen seuraava räjähdys se kaiken kauas kaikkos. Niin, siviiliin, kotiin... minne, missä se on, toisella puolella rajaa, ...poltettuna. Pelkkä maa ja ihana järven ranta. Muu kaikki kadonnut. Siitä vaan elämää rakentamaan. Omaiset etsittiin ja yhdessä hetki ihana, tuskainen, itkuinen muistoineen, menetyksineen. Ja sitten omaan elämään. Uuteen, tai oikeastaan vasta nyt elämän alkuun. Rakentamaan jotain, tekemään jotain, työtä, kotia, perhettä. Löytyi se rakaskin. Ei Liisasta enää vaan Annelista, kaupunkitytöstä, johon päätä pahkaa rakastui kuin vain ensimmäiseen naiseen. Ja se hurjaa oli, aivan käsittämätöntä ja ennen kokematonta. Perhe oli hetkessä valmis, tunteet pinnalla pitkään, rakkauden tunteet. Vaan syvällä sisällä velloi sodan kuorma, joka aina välillä päätään nosti. Ei terve ollut, sen välillä havaita sai. Ja tuskansa viinaan hukutti. Ensin kotona, sitten kaveriporukassa ravintolassa, josta pian parempi koti tuli kuin kodista. Siellä ymmärtäjiä, samanlaisia kokeneita. Vaimo ei miehen tuskaa kestänyt, vaan pois halusi selviämään, itse miehestään paranemaan. Ja lapsetkin mukanaan vei jonnekin. Ei nähnyt ole sen jälkeen. Niin elämä muotonsa löysi, epäinhimillisen. Se nyt kuin katkelmaan päätyy miehestä, joka kadulla istuu, Hakaniemen rannassa, ja ohikulkeville huutaa: -"Mie oon huumormiehii". Ja siinä totta puhuukin. Ilman sitä huumoria ei olisi sodasta selvinnyt, ei elämästä tänne asti. Vaan miten jatkuu huumormiehen elämä, en tiedä. Kuka sen tietää, ei itsekään. Jälleen elää kuin päivän
kerrallaan, kuten sodankin päivinä. Ei huomisesta unelmoi. Silloin ei
uskaltanut, nyt ei enää osaa. Sitä ei ole. Tämä kuin kontrastiksi tähän
tarinoiden väliin tuli siitä, että asiat toisinkin voisivat olla, pahemmin,
paljon pahemmin. Nyt on turvallista, puhdasta, levollista, terveellistä ruokaa
ja juomaa. Rauhaa, rakkautta ja ennen kaikkea huominen, ja taas huominen. Monta
huomista. Voi rakentaa elämää. Ai niin, se tarina huumormiehestä. Kas tässä: Mie oon huumormiehii ! "Mie oon huumormiehii", huusi mies maassa istuessaan, Hakaniemen rannassa, asfaltilla, eikä ylös päässyt yrityksistään huolimatta. Iloiten ympärilleen tähyili ja ohimeneville huuteli: "Mie oon huumormiehii". Liikaa oli lientä juotu ja hauskaa pidetty. Yritetty ainakin. Löytyikö, sitä ei kukaan tiedä. Tuskin itsekään. Vaan, "mie oon huumormiehii", on niin sisäänsä syöpynyt, että siihen edelleen itsekin uskoo. Ja näkeehän sen, että elämää on eletty ja hauskaa pidetty. Sodan viimeiset hetketkin itse nähty. Seuramiehenä mainetta
niittänyt. Hauska ollut ja moneen mukaan kelvannut hauskuutensa tähden. Elämää on eletty, sen hetkessä näin kun ohi kuljin. Kerran katsoin, paljon ymmärsin. Työtä tehty ja maata rakennettu, kaikkensa annettu ajallaan. Vaan huumormiestä on moneen kysytty ja mukaan on suostuttu liiankin usein. Tapa on tarttunut ja elämän sivuraiteille vienyt, yhteiskunnasta kuin irrottanut, yksinäisyyteen kuljettanut. Ystäviä varmaan vieläkin, satunnaisia, ei pysyviä. Samanlaisia. Vaan kestävää elämää on vaikea rakentaa, elämää uudeksi muodostaa. Siinä nyt istuu ja päätään pyörittää, ei paljoa ymmärrä. Vaan mukaan nuoruuden vuosilta on jäänyt hauskan miehen maine. Siihen itse edelleen uskoo, ja se kuin ainoana pääomana mukana kulkee. Onko todella enää, sitä en tiedä. Vaan se mielessä päällimmäisenä on omasta itsestä ja siihen kuin turvaa, kun muuta turvaa ei ole. Näin on maailma miestä vienyt, yksinäisyyteen. Elämä kuin elettynä, kaikki takana. Mukana enää viinan himo, turvana nuoruuden hokema ja vähäisten ystävien todistama, "mie oon huumormiehii." -harri *
|
