Kun toinen inhottaa

Jos minua inhottaa toinen.
Ihminen, ennen niin rakas.

Lupauksetkin luvattu.
Elämää pitkälle suunniteltu.
Yhteistä kotia rakennettu.
Kaikkea yhdessä tehty.
Alussa niin hyvältä tuntuvaa.

Oltiin rakastuneita.

Vaan nyt!

Elämää eletty.
Asiat muuttuneet.
Arvot toisiksi vaihtuneet.
Ihmiset kasvaneet.
Uusia asioita sijaan tullut.

Mitä nyt.
Mitä on tapahtunut.

Yhteiset asiat ovat vähentyneet.
Ei enää yhteisiä lenkkejä.
Ei leffailtoja.
Ei yhteisiä nauruja.

Kasvot ovat totisiksi käyneet.
Ei iloa toisesta löydy.
Ei millään, vaikka kuinka ajatusta hakisi.
Hyviä asioita miettisi.
Menneitä ihaniakin muistelisi.

Mikään ei suhtautumista häneen muuta.
Häneen, ennen niin rakkaaseen.

Nyt kuin vihamieheen.
Vihamieheksi muuttuneeseen.
Vastenmieliseen.
Tylsään.

Tylsä taidan olla itsekin hänelle, hänen mielestään.

Siinä nyt istuu kaksi tylsistynyttä.
Toisiinsa väsynyttä.
Ilotonta.
Halutonta.

Minne se kaikki alun romantiikka on kadonnut.

Minne kaikki ihanat asiat.
Ilot ja naurut.
Kohteliaat eleet.
Kukkaset romanttiset.

Minne ne kaikki ovat kadonneet.

Elämä on ne mennessään vienyt.
Arki suureksi kasvanut.
Tunteet pieniksi muuttuneet.

Pois kadonneet.
Jonnekin hukkaan valuneet.
Toinen toisilleen vastenmieliseksi tulleet.
Tai vain toinen toiselle.

Toinen vielä jotain voisi halutakin,
vaan toinen on jo jossain kaukana ajatuksissaan,
teoissaan,
tunteissaan.
Kaikessaan.

Ei värettäkään.
Ei virettä mihinkään.

Seksikin kammostuttanut jo pitkään.
Sitä ei mikään korjaa.

Toinen vielä haluaisi,
vaan vuode jo kapea.
Aivan liian kapea,
vaikka kuinka leveyttä olisi ja kahden maattavaa.

Reunasta reunaan on sänky käytössä.
Reunaan ovat painautumat tulleet molemmille.

Sellaista se elämä on.

Onko todella?

On todella,
vaikka poikkeuksiakin aina on - onneksi.

Ei kaikilla näin huonosti asiat ole.

Onnellisuutta on monenlaista.
Monessa yhteen sovitaan aina vain.
Se onkin hyvä,
terveellistä ja rauhaisaa.

Mutta silloin, kun kaikki on väliltä pois kuollut, ollaan ihmeessä.

Miten elämää elän.
Miten jaksan tällaiset päivät.
Miten kestän illan nukkumaan menot.
Miten kestän yöt.

Ennenkö vuoteeseen menen,
vaiko viimeiseksi viivytän.
Toisen nukahtavan toivon.

Ehkä jotain keksin,
jonninjoutavaa tekemistä, josta syyn saan.
Vaan väsyn tähän itsekin,
tähän turhuuteen.

Sitä sitten päivät ja yöt,
viikot ja vuodet.

Elämä kuluttaa.
Elämä tappaa.
Pystyyn tappaa elävän ihmisen.

Murheen kasvoille nostaa.
Ilo ei sitä hevillä voita.

Naurukin kuin väkinäistä.
Ja silloin kun on, siihen itku sekoittuu.
Itkemättömät kyyneleet.
Tuskaiset hetket.
Elämän kauhistukset.
Hiljaisuuden raskaus.

Voi minua, miten jaksan tätä.
Elämäni loppuun asti.

En jaksa.
En jaksa!

Vaan miten pakenen.
Eihän tästä voi paeta.
Eihän tätä mihinkään jättää, lapset ja kaikki.
Omaisuuden jaot ja epävarmuuden tulevaisuus.

Voi mihin olen itseni saattanut.
Miten tässä on näin käynyt.

Miten minulle on näin käynyt, kaikesta kun niin hyvää odotin.
En tällaista osannut ajatellakaan.

Elämä on työtään tehnyt.
Yhteiskunta muuttunut.
Lapset kuluttaneet.
Elämän arki harmaaksi muuttunut.

Nyt on kaikki toisin kuin alussa.

Mikään ei enää pelaa.
Ei mitään yhteistä.
Molemmat omaansa vetävät.
Toinen toistaan vahtivat ja tarkkaavat.
Syyllistä toisesta etsivät.
Löytävätkin, ja riita on valmis.

Siinä sitä on onnellinen suomalainen perhe,
jolta kaikki murskaksi meni kuin yllättäen.

Vaikka, eihän se yllättäen tapahtunut.
Vähin erin tilanteet muuttuivat.
Kerran, yhtäkkiä vain se tajuttiin,
meiltä on kaikki yhteinen mennyt.

En pidä sinusta enää.
Vihaan sinua.

Koskettaako haluat?
Vuoteessa vielä jotain minusta?

Katoa!
Pois silmistäni.
Ja vaikka vierestäni kokonaan.
En kestä sinua.

Vaan mihinkäs sinä kotoasi.
Mihinkäs minä.

Voi minua, huokaan, ja itseeni käperryn.
Sääliini.
Olen menettänyt elämäni.

Mistä tähän apu .
Missä ulospääsy.
Missä se ihana vapaus, joka minulla aikoinaan oli.

Missä se ihana ihminen,
jota aikoinani rakastin.
Tai ainakin luulin rakastavani.

Yhteiset tavatko vain yhteen veivät ihastuksen päätteeksi,
kun ei erota kehdattu.
Olihan meille vielä ihan hyvin silloin kun yhteen mentiin.
Toimihan kaikki silloin jotenkin,
vaikka se suurin palo jo seurustelussa sammuikin.
Niin suloisessa ja polttavassa.

Siinäkö jo toisemme söimme.
Tyhjiin pumppasimme.

Siinäkö jo toisiimme väsyimme,
emme sitä vain huomanneet.

Tapako meidät yhteen vei,
ei palavat tunteet.

Siksikö koville näin pian jouduttiin.
Lapsetkin loput voimat veivät.
Toisesta väsyttävän tekivät.
Hermostuneen.
Poissaolevan.

Minut kuin hylkäävän.
Lapsille kaiken antaen.
Minäkö en enää mitään merkitse, huokaa mies.

En jaksa tuota miestä enää, huokaa vaimo.
Lapset ovat minut väsyttäneet.
En enää ole suloinen ja haluttava.
Enkä enää edes halua.
En halua nähdäkään.
En edes ajatellakaan mitään sellaista.

Siihenkö nyt jää mies ja vaimo.
Kaiken keskelle yksin.

Lapset ympärillään joille puhutaan.
Toisilleen vain kuin heidän kauttaan,
jos enää niinkään.

On hiljaista.
Niin hiljaista.
Kuin tappavan hiljaista.

Ainoa ilo lapsista.
Heidän eteensä eletään.
Heistä elämän sisältö raavitaan.
Jotain sieltä irti saadaan.
Ovathan he ihania,
vaan oma sisäinen valo on poissa.

Ilo ihmisistä ja lähimmästä,
sitä ei lainkaan.

Jos näin surkeuteen olet kulkenut,
niin voi hyvä ihminen!

Vieläkö mietit.
Vieläkö mietit elämäsi suuntaa.

Eikö sille voisi jotain tehdä.
Jotenkin iloa elämään hakea.
Muutoksen suuren tehdä.

Vai ajattelitko kuolleena elää.
Lapsillesi voimia jostain antaa.
Jostain, jota et itsekään tiedä.
Näkeväthän hekin väsymyksen ja hiljaisuuden.
Eivät he kuuroja ole, eivät sokeitakaan.

Huonon mallin saavat isästä ja äidistä.
Raskaan mielen itselleenkin,
joka piankin sairauksiksi muuttuu kuten äidillä jo.
Isälläkin kohta.

Terveellistä olisi muutos kaikille.

Elämän arvot uudelleen punnita.
Tilanteet vakavasti katsoa ja toimeen tarttua.

Onhan elämässä muutakin.
Todella paljon onkin.
Muutakin kuin tämä kuollut kolo,
jossa nyt perheenä elämme
ja jonne valoa ei tule edes ikkunoista.
Sekin vähä jonnekin silmien verhoihin kätkeytyy.

Pimeys on vallalla satoi tai paistoi.
On loma tai arki.
On juhla tai muu hauska.

Mikä hauska?

Ei missään hauskaa.
Ei missään mitään..

Minä kuolen tähän.

Siksi, tee jotain!

Tehkää jotain!

Voimakkaampi alkakoon.
Toinen perässä tulee.
Vikisee ja tulee.
Vaan molempien parhaaksi, se pian nähdään.

Ja elämä alkaa taas hymyillä vähin erin.

Ehkä piankin, kun uudet asiat eteen tulevat.

Kuolleet sivuun siivotaan.
Elävät tilalle nostetaan.
Silmät avataan.
Valo sisään päästetään.

Siinä se on.
Se elämä ja elämän valo.

Ah' elämä, sinä ihanaa olet kuitenkin.

Nyt minä jaksan taas vaikka mitä.

Tämän eronkin,
joka kuin taivaasta lahjana tuli.

Ja minut kuolemasta elämään herätti.

Uuteen elämään.

---

Epäilyksen voima

Jättikö toinen.
Hylkäsikö minut.
Kävikö vieraissa, vai luulenko vain.

Toiselta salaa taskut paljastin.
Etsin jotain. Jotain merkkiä, tunnusta.
Totuutta jostain tapahtuneesta jota pelkään.

Pelkään, ja kuitenkin etsin.

Miksi.
Olenko hullu.
Miksi etsin, vaikka tiedän, jos jotain löydän tilanne vain pahemmaksi käy.

Voisin jättää etsimättäkin. Todisteita löytämättä.
Olisi helpompaa.

Vaan epätietoisuus ei kestä tätä.
Pakko etsiä.
Josko jotain löytäisin, jotta toisen kuin paljastaisin.

Ahaa!

Merkit vaatteissa kieltään puhuvat.
Eilisestä illasta kertovat, kun niitä tarkkaan syynäsin.

Löysinhän minä. Löysin!
Punaisen merkin paidasta.

Voi minua. Mitä minä nyt teen.

Minäpä kysyn mitä itse siihen vastaa.

Ei tietenkään tunnusta.
Ei tiedä mistä on tullut. On tietämätön.

Vaan merkki on kuitenkin. Sen löysin.
Ja jonkun lapun, jossa numero jonnekin.

Senkin soittamaan kiirehdin ja omistajan tutkimaan,
josko siinäkin jotain olisi.
Jotain, josta toisen kiinni saisin.
Kiinni mistä? En tiedä.
Vaan tutkittava on.

Mikä minua tähän ajaa.
Miksi en vain roskiin heitä ja asian unohtaisin.

En voi. EN VOI!.
Jotain on tapahtunut.
Ihan varmasti jotain on tapahtunut.

JA MINÄ SEN SELVITÄN.
ENKÄ SELITYKSIÄ USKO. EN USKO.

Siinä sitä ollaan.
Kärpäsestäkö härkänen, vai totuuttako jossain.

Toinen tietää, tai luulee tietävänsä.
Uskoo, vaikka ei tiedäkään.

Ja kaikki on valmista.

Epätietoisuus kalvaa.
Se tekee rakennelmia toisen mielessä.

Pelko on ihmeellinen mielikuvitukselle.
Se antaa sille siivet ja rakentaa siitä hetkessä hirviön.

Ja kun aikaa kuluu, mielikuvitus todeksi muuttuu,
eikä sitä mikään muuta.
Ei mikään selitys, ei mikään vastaväite, ei mikään puolustus.
Ei edes todistus vapaudesta tai syyttömyydestä. Ei mikään.

Lumipallo on pyörimisensä aloittanut ja se sitä jatkaa.
Kaiken maasta mukaansa irrottaa.
Vie mennessään ihanat yhteiset.

Aikanaan suureksi kasvaa ja päätökseensä pääsee murskaten alleen kaiken.

Ja kaikki vain siitä,
että paidassa oli punainen merkki ja taskussa numeroinen lappu.

Siinäkö kaikki. Siinä.

Ja valmista tuli.

Kaikki meni.

---