Avioliitto

Epäonnistunut hetki

Minä katsoin sinun kasvojasi jälkeen epäonnistuneen hetken,
jälkeen lempemme retken.

Miettivät, totiset,
et suutu, et soimaa.
mistä saat pettyneeseen hetkeesi voimaa.

Sinä odotit ett' sydämesi ois lentoon noussut,
suloinen vartalosi huuman tuntenut,
tunteesi korkealle kohonnut.

Vaan ei,
ei riittänyt voima miehen,
lempi, yritys ihana, jäi puolitiehen.

Eilen itkin minä rinnallasi tätä samaa,
jälleen vierelläsi mies onneton makaa.

Kasvosi kauniit jonnekin kauas katsoo,
etsit mielessäsi syytä ja seurausta,
mikä tään ratkoo.

Et syytä, et soimaa,
tunnet vain yksinäistä tuskaa.

Toivoit niin paljon. 
Pelkäät, kaikkiko turhaa.

Enkö enää ole mies rinnallesi, joka toiveesi täyttää.
Ajatus ankea, pahalta näyttää,
vaikka vain pari päivää tällaista ollut,
mies kuin ponneton.

Et syytä, et soimaa,
olet kuitenkin onneton.

Pari kyyneltä vain,
kuulen nyyhkytyksesi ääntä,
kaikkiko mennyt, hiljaisesti huokaat,
tää kauneus suhteemme päältä.

Niin ihana,
niin hyvältä tuntuva,
kuin onnen untuva.

"Rakkaani, ei kaikki ole mennyt,
ei tämäkään kaunis minnekään kadonnut,
jokin tilapäinen häiriö vain",
sinulle puhelen rauhoittain.

On elämässä muutakin,
on suurempaa,
kuin mikä meitä nyt masentaa.
Katseet murheiset kohtaa.

Olet kaunis, sinua kaiken aikaa halaan,
mieleni sinuun ylen aikaa palaa.

Minun sydämein,
minun sylini kuuma,
käteni hellät,
niillä sinua lemmin,
ne kuitenkin tärkeimmät.

Et syytä, et soimaa,
et selkääsi käännä,
et enempää itkua väännä.

Puhe rauhaisa rakkauden löytää takaa pettymyksen,
kesken jääneen lemmen yrityksen.

Katse turvaisa hyväksyvä ymmärtää,
itku ja murhe siihen jää.

Syli toisen sylin kohtaa,
sydämet kyynelsilmin lemmestä hohkaa.

Rakas, tulee päivä, kun kaikki taas toisin kulkee,
hellyys meidät yhteen uudelleen sulkee.

Ymmärrämme,
on suurempaa luottamus toiseen,
kunnioitus,
anteeksianto ja ymmärrys.

Avata armahtava syli,
sydän rinnalla käydä,
toista kantaa, ei murheeseen yksin jäädä.

-harri

---

23.11.2005
Millä parisuhteen saa kestämään

Millä ihminen ihmiseen rakastuu.
Millä ihminen rakkautensa toiseen ylläpitää.
Millä ihminen sietää ihmistä, joka hänet itseensä sitoo.
Millä ihminen vapautuu siteestä, joka hiertää aamusta alkaen.
Miten ihminen voi sietää toista, jota kohtaan tuntee vain vihaa.

Miten pääsisin taas vapaaksi, siihen onnelliseen tilaani, jossa olin ennen.
Miten pääsen taas elämään tämän tukahtuneen elämäni jälkeen.

Mistä löydän uudelleen onnen, sen, jonka kerran omistin,
joka nyt on kadonnut tähän surkeaan suhteeseen.

Miten elän oikein, ettei omatunto koko ajan syyttäisi tekemättömyydestä,
suhteen rakentamattomuudesta, 
kun en enää jaksa tehdä tälle mitään.

Enkä edes halua!

Niin, onko tavoite sittenkin saada parisuhde kestämään.
Miten rakennan sen kuin uudelleen vanhan sammuneen päälle.

Mistä uusi rakkaus ihmiseen, johon jo olen niin väsynyt.

Kurssilleko? Johonkin koulutukseenko?

Terapeutilleko?
Minuahan siellä vain syytetään.
Olen syyllinen tähän kaikkeen, sanoo kuitenkin toinen.

- No kun sinä et koskaan…
- Et enää ikinä…
- Haluat vain itsekkäästi…
- Et enää katso minua…
- Et enää edes halua minua…

Voi, mistä saisin sen voiman koskettamiseen.
Mistä ilon katsomiseen.
Mistä halu kaiken jakamiseen yhdessä, kun toinen vain arvostelee kuitenkin. 
Ja syyttää.

Mistä usko huomisen tulevaisuuteen.
Mistä uusi ilo elämään.

Teenkö sen itse. Pystynkö siihen jotenkin.
Tekeekö sen joku toinen minun puolestani.
Onko jossain joku opas, joka ohjaa minut uudelleen toisen syliin.
Siihen, johon jo olen niin väsynyt.
Joka kuitenkin vain riidaksi muuttuu pikkuasioistakin.

Niin, millä saan parisuhteen kestämään, jos se jo sisälläni loppui.

En minä tiedä.
En kerta kaikkiaan tiedä.

Onko kaikella vain aikansa. Tälläkin liitolla.
Vaikka tahtoisinkin sisälläni jossakin, olen silti voimaton tunteilleni.
Toisenkin tunteille.

Miksi väsyimme toisiimme.
Miksi kaikki vain yllättäen loppui kohdallamme. Kaikki yhteinen katosi jonnekin.
Halukin poistui.
Miksi vieraannuimme ja yksinäisiksi tulimme.

Pitäisikö minun vain jatkaa ja yrittää.
Itseni puhki väsyttää ja masentuneeksi saattaa.
Väsyttää itseni tähän elämään.
Surkastua päivä päivältä.
Kuolla sisälläni kokonaan.

Sekö se olisi tavoite, jotta parisuhde olisi kestävä.
Voimassa, mutta kuollut.

Sekö se tavoite.

En tiedä.
En tätä ainakaan enää jaksa.

Jospa minun tuleekin mennä edelleen.
Olla jotain muuta.
Olla jossain muualla.
Edetä elämässäni. Kasvaa ja kehittyä.

Ehkä minun ei olekaan tarkoitus jäädä tähän kuolleeseen tilaani.
Kuolleeseen ihmissuhteeseen.

Onko nyt tällainen aika.
Uusi aika elää suhteita.
Uusi aika nähdä ihminen toisella tavalla.
Uusi aika ymmärtää uudenlaista elämää.
Olla jotain enemmän kuin ennen oltiin, josta kaikki mallit vieläkin meille haetaan.
Jotka meitä syyttävät ja meistä kuin syyllisiä tekevät.

Jospa kaikki onkin ihan toisin.

Jospa onkin tarkoitus, että elämä menee edelleen.
Kehittyy ja muuttuu.

Voimaton minä olen kehityksen edessä.
Voimaton olen itsenikin suhteen.
Tunteissani ja tarpeissani.

Mistä kaikki tulee, tunteet, ihmiset, halut ja teot.

Olen voimaton. En ymmärrä.

Miksi kuitenkin joku aina syyttää jossain.
Miksi minulta vaaditaan jotain sellaista, johon minulla ei ole voimaa.
Ei taitoa, ei haluakaan enää.

Enkö voi vain vaihtaa elämäni uuteen elämään.
Enkö voisi vain kasvaa edelleen iloiten ja vapaana.

Mitä pahaa siinä uudessa elämässä on.
Kasvamisessa ulos tästä paineen pesästä.

Miksi en saisi vain elää onnellisena kenenkään syyttämättä.
Itsekin itseäni syyttämättä.

Miksi se on niin vaikeata.
En tiedä.

Haluan olla onnellinen. En murheellinen ja ahdistunut päivästä päivää.
En halua murehtia yöt toisensa perään.

En halua kuunnella syytöksiä, miten huono olen.
Miten kaltoin toista kohdellut.
Miten olen muuttunut.
Mitä kaikkea pahaa olen tehnyt.

Haluan ulos elämäni umpikujasta.
Haluan olla onnellinen ja vapaa taas.

Eikö minulla olisi siihen oikeus.
Elää ja kasvaa.

Elämästä nauttia taas.

-harri

---

Kun toinen inhottaa

Jos minua inhottaa toinen.
Ihminen, ennen niin rakas.

Lupauksetkin luvattu.
Elämää pitkälle suunniteltu.
Yhteistä kotia rakennettu.
Kaikkea yhdessä tehty.
Alussa niin hyvältä tuntuvaa.

Oltiin rakastuneita.

Vaan nyt!

Elämää eletty.
Asiat muuttuneet.
Arvot toisiksi vaihtuneet.
Ihmiset kasvaneet.
Uusia asioita sijaan tullut.

Mitä nyt.
Mitä on tapahtunut.

Yhteiset asiat ovat vähentyneet.
Ei enää yhteisiä lenkkejä.
Ei leffailtoja.
Ei yhteisiä nauruja.

Kasvot ovat totisiksi käyneet.
Ei iloa toisesta löydy.
Ei millään, vaikka kuinka ajatusta hakisi.
Hyviä asioita miettisi.
Menneitä ihaniakin muistelisi.

Mikään ei suhtautumista häneen muuta.
Häneen, ennen niin rakkaaseen.

Nyt kuin vihamieheen.
Vihamieheksi muuttuneeseen.
Vastenmieliseen.
Tylsään.

Tylsä taidan olla itsekin hänelle, hänen mielestään.

Siinä nyt istuu kaksi tylsistynyttä.
Toisiinsa väsynyttä.
Ilotonta.
Halutonta.

Minne se kaikki alun romantiikka on kadonnut.

Minne kaikki ihanat asiat.
Ilot ja naurut.
Kohteliaat eleet.
Kukkaset romanttiset.

Minne ne kaikki ovat kadonneet.

Elämä on ne mennessään vienyt.
Arki suureksi kasvanut.
Tunteet pieniksi muuttuneet.

Pois kadonneet.
Jonnekin hukkaan valuneet.
Toinen toisilleen vastenmieliseksi tulleet.
Tai vain toinen toiselle.

Toinen vielä jotain voisi halutakin,
vaan toinen on jo jossain kaukana ajatuksissaan,
teoissaan,
tunteissaan.
Kaikessaan.

Ei värettäkään.
Ei virettä mihinkään.

Seksikin kammostuttanut jo pitkään.
Sitä ei mikään korjaa.

Toinen vielä haluaisi,
vaan vuode jo kapea.
Aivan liian kapea,
vaikka kuinka leveyttä olisi ja kahden maattavaa.

Reunasta reunaan on sänky käytössä.
Reunaan ovat painautumat tulleet molemmille.

Sellaista se elämä on.

Onko todella?

On todella,
vaikka poikkeuksiakin aina on - onneksi.

Ei kaikilla näin huonosti asiat ole.

Onnellisuutta on monenlaista.
Monessa yhteen sovitaan aina vain.
Se onkin hyvä,
terveellistä ja rauhaisaa.

Mutta silloin, kun kaikki on väliltä pois kuollut, ollaan ihmeessä.

Miten elämää elän.
Miten jaksan tällaiset päivät.
Miten kestän illan nukkumaan menot.
Miten kestän yöt.

Ennenkö vuoteeseen menen,
vaiko viimeiseksi viivytän.
Toisen nukahtavan toivon.

Ehkä jotain keksin,
jonninjoutavaa tekemistä, josta syyn saan.
Vaan väsyn tähän itsekin,
tähän turhuuteen.

Sitä sitten päivät ja yöt,
viikot ja vuodet.

Elämä kuluttaa.
Elämä tappaa.
Pystyyn tappaa elävän ihmisen.

Murheen kasvoille nostaa.
Ilo ei sitä hevillä voita.

Naurukin kuin väkinäistä.
Ja silloin kun on, siihen itku sekoittuu.
Itkemättömät kyyneleet.
Tuskaiset hetket.
Elämän kauhistukset.
Hiljaisuuden raskaus.

Voi minua, miten jaksan tätä.
Elämäni loppuun asti.

En jaksa.
En jaksa!

Vaan miten pakenen.
Eihän tästä voi paeta.
Eihän tätä mihinkään jättää, lapset ja kaikki.
Omaisuuden jaot ja epävarmuuden tulevaisuus.

Voi mihin olen itseni saattanut.
Miten tässä on näin käynyt.

Miten minulle on näin käynyt, kaikesta kun niin hyvää odotin.
En tällaista osannut ajatellakaan.

Elämä on työtään tehnyt.
Yhteiskunta muuttunut.
Lapset kuluttaneet.
Elämän arki harmaaksi muuttunut.

Nyt on kaikki toisin kuin alussa.

Mikään ei enää pelaa.
Ei mitään yhteistä.
Molemmat omaansa vetävät.
Toinen toistaan vahtivat ja tarkkaavat.
Syyllistä toisesta etsivät.
Löytävätkin, ja riita on valmis.

Siinä sitä on onnellinen suomalainen perhe,
jolta kaikki murskaksi meni kuin yllättäen.

Vaikka, eihän se yllättäen tapahtunut.
Vähin erin tilanteet muuttuivat.
Kerran, yhtäkkiä vain se tajuttiin,
meiltä on kaikki yhteinen mennyt.

En pidä sinusta enää.
Vihaan sinua.

Koskettaako haluat?
Vuoteessa vielä jotain minusta?

Katoa!
Pois silmistäni.
Ja vaikka vierestäni kokonaan.
En kestä sinua.

Vaan mihinkäs sinä kotoasi.
Mihinkäs minä.

Voi minua, huokaan, ja itseeni käperryn.
Sääliini.
Olen menettänyt elämäni.

Mistä tähän apu .
Missä ulospääsy.
Missä se ihana vapaus, joka minulla aikoinaan oli.

Missä se ihana ihminen,
jota aikoinani rakastin.
Tai ainakin luulin rakastavani.

Yhteiset tavatko vain yhteen veivät ihastuksen päätteeksi,
kun ei erota kehdattu.
Olihan meille vielä ihan hyvin silloin kun yhteen mentiin.
Toimihan kaikki silloin jotenkin,
vaikka se suurin palo jo seurustelussa sammuikin.
Niin suloisessa ja polttavassa.

Siinäkö jo toisemme söimme.
Tyhjiin pumppasimme.

Siinäkö jo toisiimme väsyimme,
emme sitä vain huomanneet.

Tapako meidät yhteen vei,
ei palavat tunteet.

Siksikö koville näin pian jouduttiin.
Lapsetkin loput voimat veivät.
Toisesta väsyttävän tekivät.
Hermostuneen.
Poissaolevan.

Minut kuin hylkäävän.
Lapsille kaiken antaen.
Minäkö en enää mitään merkitse, huokaa mies.

En jaksa tuota miestä enää, huokaa vaimo.
Lapset ovat minut väsyttäneet.
En enää ole suloinen ja haluttava.
Enkä enää edes halua.
En halua nähdäkään.
En edes ajatellakaan mitään sellaista.

Siihenkö nyt jää mies ja vaimo.
Kaiken keskelle yksin.

Lapset ympärillään joille puhutaan.
Toisilleen vain kuin heidän kauttaan,
jos enää niinkään.

On hiljaista.
Niin hiljaista.
Kuin tappavan hiljaista.

Ainoa ilo lapsista.
Heidän eteensä eletään.
Heistä elämän sisältö raavitaan.
Jotain sieltä irti saadaan.
Ovathan he ihania,
vaan oma sisäinen valo on poissa.

Ilo ihmisistä ja lähimmästä,
sitä ei lainkaan.

Jos näin surkeuteen olet kulkenut,
niin voi hyvä ihminen!

Vieläkö mietit.
Vieläkö mietit elämäsi suuntaa.

Eikö sille voisi jotain tehdä.
Jotenkin iloa elämään hakea.
Muutoksen suuren tehdä.

Vai ajattelitko kuolleena elää.
Lapsillesi voimia jostain antaa.
Jostain, jota et itsekään tiedä.
Näkeväthän hekin väsymyksen ja hiljaisuuden.
Eivät he kuuroja ole, eivät sokeitakaan.

Huonon mallin saavat isästä ja äidistä.
Raskaan mielen itselleenkin,
joka piankin sairauksiksi muuttuu kuten äidillä jo.
Isälläkin kohta.

Terveellistä olisi muutos kaikille.

Elämän arvot uudelleen punnita.
Tilanteet vakavasti katsoa ja toimeen tarttua.

Onhan elämässä muutakin.
Todella paljon onkin.
Muutakin kuin tämä kuollut kolo,
jossa nyt perheenä elämme
ja jonne valoa ei tule edes ikkunoista.
Sekin vähä jonnekin silmien verhoihin kätkeytyy.

Pimeys on vallalla satoi tai paistoi.
On loma tai arki.
On juhla tai muu hauska.

Mikä hauska?

Ei missään hauskaa.
Ei missään mitään.

Minä kuolen tähän.

Siksi, tee jotain!
Tehkää jotain!

Voimakkaampi alkakoon.
Toinen perässä tulee.
Vikisee ja tulee.
Vaan molempien parhaaksi, se pian nähdään.

Ja elämä alkaa taas hymyillä vähin erin.

Ehkä piankin, kun uudet asiat eteen tulevat.

Kuolleet sivuun siivotaan.
Elävät tilalle nostetaan.
Silmät avataan.
Valo sisään päästetään.

Siinä se on.
Se elämä ja elämän valo.

Ah' elämä, sinä ihanaa olet kuitenkin.
Nyt minä jaksan taas vaikka mitä.

Tämän eronkin,
joka kuin taivaasta lahjana tuli.
Ja minut kuolemasta elämään herätti.

Uuteen elämään.

-harri

---