28.02.2007
Herttainen

Kohtasin tytön niin kauniin,
ihonsa sileä,
ilmeensä rauhaisa,
vaaleahiuksinen hurmaava.

Kun hänet ensi kerran näin,
en silmiäni irti saanut,

kuinka kauniit vaatteensa,
kuinka suora ryhtinsä,
niin nuori ja herttainen,
oikea unelma kaunoinen.

Minä jo vanhemmilta kysymään,
jotka vierellään kauppaa tekivät,
saanko ottaa kuvan tuosta,…noin kauniista.

Olkaa hyvä vain, he sanoivat ja onnellisia olivat,
kun joku tytön kauniin huomasi,
omakseen jo heti halusi.

Ja naps, minä ikuistin sinut itselleni
koneeseeni ja eteeni,
sinut niin ihanan kauniin naisen,
kirpparin pöydällä minua niin kauniisti katsovaisen.

Jos vielä ensi pyhänä olet siellä,
eikä kukaan ole sinua ostanut,
minä lupaan, pääset mun lämpimän kainaloon,
viereen näitten ihanain tyttösten,
jotka jo täyttää mun pienen huonehen,

on tumma ja vaalean ruskea, on mustakin,
mutt' sinä ensimmäinen vaaleakutrinen,

oisko nimesi vaikk'… Herttainen.

-harri

28.05.2006
Silmät kyynelissä

Nyt vuoteellani kirjoitan, on sunnuntai-aamu. Olen yksin. Silmäni vieläkin itkusta kosteat, unestani äkisti heränneet.

Kohtasin unteni teillä entisen rakkaani. Hän oli palannut jostain matkaltaan. Juttelimme kaikenlaista, jotain menneistäkin. Hän oli muuttunut, vaan tunsin hänet kyllä. Hänen kehonsa oli karvoittunut. Kaunista mustaa karvaa myös selän puolella. Sen kauniin ja hoikan selän…

Minä jotain tyhjää lastenvaunua työntelin, en tiedä miksi. Siitä olivat matkustajat jo lähteneet.

Sitten yhtäkkiä, seuraavassa kuvassa, hän kääntyi minuun päin. En enää tuntenutkaan hänen kasvojaan. Ne olivat muuttuneet. Näin edessäni vanhentuneen naisen. Tiesin että se oli hän, vaan tutut piirteet olivat poissa. Ne piirteet, ne kauniit kasvot, joita vielä hetki sitten niin ihailin ja rakastin.

Katsoin häntä hetken ihmeissäni. Astuin lähemmäksi, otin hänet syliini…ja itkin. Kerroin hänelle suruni syyn: "Minne sinä olet kadonnut, ihana ystäväni. Kuinka oletkaan muuttunut."

Siihen unestani heräsin. Silmäni edelleen kyynelissä.

Oliko uneni kauhea, sitä nyt herättyäni mietin, vaiko elämää vain.
Kun entisen rakkaani jossain kaukana tulevaisuudessa kohdata sain.

Onko elämä katala, kun minulle viel' rakkaan muodon kadotti,
vai olinko vain itsekäs, kun elämä tulevaistaan valotti.

Me muutumme kaikki, ei sitä voi estää,
vaan jos tapaamme välillä, silloin sen kai voi jotenkin kestää.

Ei ihminen ole iäinen, ei muotonsa varsinkaan.
Sielunsa jatkaa, ulkoinen olemus karsitaan.

-aamuitkusilmäinen, 
hätääntynyt vaan onnellinen

---

28.05.2006
"Tapojain en paranna"

Lauloimme tuttua laulua "Kalliolle kukkulalle". Sen viimeinen säe päättyy sanoihin, "tapojain en paranna". Nuo sanat jäivät mieleeni elämään ja lauleskelin niitä itsekseni. Silloin joku ympärilläni sanoi: "kirjoita Harri niistä runo". No, odotas hetki, minä yritän…

Ja kirjoitin siinä hetkessä:

Tapojain en paranna, minä lauloin silmin sirkein,
kanssanne päivää vietin iloisin ilmein.

Vaan, tapojain en paranna!

Miksi muuttuisin,
miksi omista teoistani suuttuisin,
miksi omaan elämääni, tapaani elää, puuttuisin.

Enkö kelpaa tällaisena,
ettekö pidä minusta omana.

Entä jos muutun, ja kaikkeen ympärilläni puutun,
jos yhtä päätä olen vihainen ja kaikesta suutun,
jos olenkin sitten ihan toisenlainen, paha ja vaivaksi vainen.

Silloin olisin tapani muuttanut,
tullut vastakkaiseksi,
hankalaksi ja monelle raskaaksi.

Ei, eei…, en tapojain muuta,
anna vain minulle tällaisena suuta.

-iteppäinen

Hei, minulla on nyt se runo, haluatteko kuulla…

---

09.02.2006
(mökin satoa)
Muistelin menneitä, kiitin olevaa

Järvellä hiihtelin, tähtiä päivällä näin,
ne kaikki välkkyi mun ympärilläin.
…

Keskellä tähtisen taivaan muistelin mennyttä aikaa.

Tuoss' istuin kivellä ja itkien muistelin sinua.
Tänään on rinnalla toinen, joka ajattelee vain minua.

Tuoss' hiihdin ma kyynelsilmin,
räkä nenästäni ladulle roikkui,
niska menneiden ihanien muistoista kaarella nuokkui.

Tuoss' istuin kaatuneen kelon päällä,
sinulle sanojen satoa kirjoitin, ne sinua kuumas,
eväspullon sisältö sisintäni huumas.

Mitä enemmän pullosta naukkasin,
sitä kiivaammin sanoissani laukkasin.

Aurinko lämmitti kiveä minkä alleni hain,
mietin, mistä ihmeestä nää kaikki kauniit sanani sain.

Tuoss' istuin veneen päällä, sinua muistin mennyt rakkaani.
Pian vastasit, puhuttelit vieläkin "armaani".

Tuoss' pitkään viivyin ja oikein tarinan matkaan laitoin,
kuin suudelmin sen kasaan taitoin.

Sinä tulit mun luo,
mulin vastaan, jo tiellä halasin sua.

Tuoss' istuimme rinteessä sylikkäin,
kevätaurinko poskiamme lämmitti.
Suutelin huuliasi, silitin litteää vatsaasi,
käteni hellät sua väristen jännitti.

Sinä puhuit, minä katsoin sun kaunista suuta.
Et tiennyt, ett' samalla jo ootin jotain muuta.

Sanoja herkkiä, viisaita, matkaan laittelin,
sain vastauksia suloisia, niitä haikein mielin maistelin.

Nyt hiihtelin latua tuttua,
mielessä risteili monenlaista juttua.

Mökin rauhaan ne säästin, toivoin, pysykää…pysykää…
Höyryävän glögin äärellä ne nyt kirjaan,
- minut vapaaksi päästäkää!

Olen elänyt, ma huomaan, ihania aikoja,
vaan ihanin aika on tässä ja nyt,
ei elämä vieläkään ole päättynyt.

Rakkaani jossain tuntureita valtaa,
katselee Lappia ja sen taivaanrantaan.

Minä rupusen järven tuoss' valtasin,
vaan kaunis se oli,
viimainen, muistoinen, aurinkotähtinen.

Oi miten mieleni onkaan onnellinen.

-harri

---

Sairaalassa  (neljä alla olevaa)

Sairaalan vessassa

No olihan uutinen, sen vessassa luin,
seinän taulusta - kauhistuin!

"Kynteni alla mikrobeja koko Suomen väkiluku,
kynnen tulehduksessa koko maailman väkiluku,
sormuksen alla Euroopan väkiluku."

Onnellinenko oon, ei sormusta mulla,
vähemmän on kannettavaa ja helpompi olla.

No, jopas on roskaa, jopas on paskaa,
mistä tämän kaiken päälle rasvaa.

Vaan näitä jos nyt miettimään alan,
käsiä, paikkoja, ihmisten,
silloin jo kasvoni kalpeaks valan,
kuolenko, araksiko, eessä kummajaisten.

Dos. Ilkka Kaitilan luona

Ei hellittänyt sanojen hulluus vielä,
vaik' olinkin luonas niiltä kuin karkuteillä.

Hetkittäin puhua normaalisti jaksoin,
pian taas riimeillä sanojani katkoin.

Minä lääkärin kanssa juttelin, viisaan,
hän syntyjä kertoi ihmisen.

Rakenne ihmeellinen on Juhanin ja Liisan,
sitä kanssaan hetken katselin.

Ihminen koostuu menneestä ja tulevasta,
aikainkin takaa kaukaisuudesta.

Siellä on geenit, siellä on metkut.
Ihmisen ytimen ovelat dna-ketjut.

Näitä me katsoimme, välillä nauroimme
vitseille viisaille joita mä heitin.

Lääkäri minua hymyillen katsoi,
"jatka poika samoin", minulle virkkoi.

Vaik' asia vakava edessä meillä,
välillä kävimme ajatusten karkuteillä.

Elämäähän tämä vain, sen kukin elää kuinka taitaa,
vaan sairaankin miehen päivät voi ilosta raikaa.

Käynnin vaivaa turhaan mietin,
euroja aattelin pienen laskun.

Viisastuin, ja iloisen hetken luonaan vietin.
Lääkäri ol' hyvä, palautteesta käynee,
vaik' onkin kuin kasku.

Luontaistuotteiden käytöstä

Luontaisten lääkkeitten tehoa mietin,
lääkäreillekin viisaille kysymykseni heitin.

He miettivät, asiaa puntaroivat,
"ei mitään varmaa", he aprikoivat.

Ei näyttöä ole vaikutuksista noista,
joista lukea saa purkin lapukoista.

Vaan onhan sinulla näyttöä itsessäsi,
vikaa, vaivaa, omassa kehossasi.

Käytä ja käännä päiväsi määrä,
siinä on sulle todistus, eikä ollenkaan väärä.

Lääkärin puheilla

Lääkärille päätin lukea tään,
runolla lääkkeistä hänet yllättää.

Niin, maltetaan hetki ja katsotaan,
onko vaikutusta aineilla noilla,

jos vaivani, omituisuuteni, paikallaan,
ei ryhdytä operaatioon joilla,

kuin elinpäiväni turvata voidaan,
niihin kuin mittaa enemmän suodaan.

Kuka niistä varma voi kuitenkaan olla.
Mikä tahansa minut voi pyyhkäistä,
sen jälkeen kaikki kuin tyhjää olla.

Vaan, jos tilanne ennallaan säilyy,
kaiken kestää mi mielessä häilyy,

niin antaa olla nyt kiirehtimisen,
eletään, katsotaan, elämän nauttimisen lisin.

-harri

---

Isin pikku prinsessa

Puistolan ostokeskuksella kuulin viereltäni kiihkeät miehen sanat: "Älä vittu lässytä skeidaa".
Näin nuoren parin matkalla jonnekin. Parikymppisiä. Vähän humalassakin.

Niin, sitä nuori nainen nyt kuulla saa. Suomalaista puhetta. Ostokeskuksen romantiikkaa.

Nainen on nyt aikuisuuden kynnyksellä. Kaikki toisenlaiselta näyttää kuin nuorena. Taakse ovat jääneet kauniit lepertävät sanat, pienen tytön isän lausumat: "isin pikku prinsessa". Niillä kuin onnea pienelle tytölle toivottiin alusta asti. "Olet prinsessa", isi aina sanoi, ja se myös uskottiin.

Vuodet kuluivat ja kotiolot kovenivat. Tytär kovaksi kasvoi ja ulos kadulle illoiksi lensi isän ja äidin riitoja karkuun. Siellä prinsessa muotoonsa kasvoi. Hunnut ja tiarat unohtuivat ja sijaan tulivat elämän realiteetit. Elämä vei omia teitään. Viimein isä ja prinsessapuheet taakse jäivät. Tytär kotoaan lensi ehkä riitojen jälkeen. Kauniit puheet uusissa piireissä vieraita olivat.

Lapsuudenaikaisten satujen haave komeasta kiiltokuvaprinssistä häipyi ja sijaan tuli maailman prinssi toisenlaisine sanoineen ja puheineen. "Älä vittu lässytä skeidaa". Siinä tämän päivän romantiikkaa. Siinä arjen rakkaus. Siinä prinsessan huntu ja tiara tänään. Tätä nyt alistuneena kuuntelee, eikä ehkä osaa enemmästä juuri nyt edes haaveilla.

Minä ohikulkija noista sanoista heräsin ja hänelle kuin onnea toivoin. Huokaukseni jonnekin taivaalle lähetin: "Anna hänelle vielä se ihan oikea prinssi. Se nuoruuden unelma. Kauniiden sanojen tulkki. Vaikka ihan kuvankin mukainen."

Toive mahdoton, sen tiedän. Vaan onhan muutakin elämää näiden kuvien välillä. Vaikka ihan ihana suomalainen kunnon poika, joka muutakin osaa puhua kuin tuota kuulemaani kieltä ja karkeita sanoja. Poika joka näkisi tytössä oman prinsessansa.

Vaikka haaveet jo karisseetkin, niin voi miten prinsessa niistä nauttisikaan. Löytyisi pian uudelleen jostain muistojen sopukoista nuoruuden ihanat hetken ja isänkin turvalliset sanat: "Olet isin pikku prinsessa".

-harri

---

13.3.05
Elämää epätoivon suolla, 
sekavissa ajatuksissa ja ajatusten ympyröissä

On sunnuntai-aamu. Upea talvipäivä. Lähden ulos masennustani karkuun. Kävelen vaikka kirpparille.

Olisi hyvä hiihtää, vaan en osaa yksin lähteä. Varusteetkin ihan kesäterässä eikä vahojakaan missään. Liian monimutkaista. Ehkä pelkkä kävely on sopivaa nyt.

Pöydän ääreen ennen lähtöä väsyneenä hetkeksi istahdan, koska sanat ja monet kysymykset mielessäni mylläävät. Pakottavat minua kirjoittamaan.

Mitä teen tässä elämäni ahdingossa. Työt vähäisiä ja liikaa murheita ja elämän painolastia.

Siis mitä nyt? Ei hajuakaan. Kirjoittaminenkin ottaa päähän. Kuin turhaa haaveilua, vaikka tätä kait jo vähän osaisinkin. En vain enää oikein usko sen minua tulevaan kantavan. Sisältö elämästä puuttuu. Mikä se oikein olisi, jokin elämän tarkoitus. Mikä, missä, kuka.

Ja sydämeni rakas, huhuu... missä oot!

Jokin ääni sisälläni minua yrittää vahvistaa:

"Mitä mietit poikani. Ei sinulla hätää ole tänäänkään.
Kaikki vain pois riisutaan vielä kerran. Kaikki vielä kerran. Sitten on pöytä tyhjä omista.
Siihen on sitten hyvä uutta laittaa.
Tätä et vielä ole nähnyt, et tuntenut.
Olet vain yrittänyt kuin itse itsellesi kaiken rakentaa. Niinhän se ei vain mene. Sen tiedätkin. Mutta yritä aikasi, ja sitten siihen kaikkeen väsy.
Sitten tartu siihen, mikä edessäsi seisoo. Siihen tartu ja sitä tee.
Tuleehan se tekeminen sinulle eteen. Ei se tähän jää.
Ei tämä ole loppu, vaikka välillä niin tunnetkin, ja kuin jo paikoin haluaisit. Vaan ei ole loppu.
Alku tämä vasta on. Siihen nyt valmistaudu.
Tuleehan se alkupäivä eteesi tuota pikaa, ja siitä käyt sitten ponnistamaan.
Puhtaalta pöydältä uuteen elämään. Kaikki haikailut pois jätettynä ja pyyhkäistynä.

On sinussa potentiaalia ja tekemisen riemua vielä, kunhan vain löytyy se oikea paikkasi.
Ja sitähän sinä itse et löydä. Se sinulle tuodaan eteen.
Sitten se on siinä, ja sen heti omaksesi tunnistat.
Ota se sitten vastaan. Siihen ryhdy ja siinä kasva.
Se antaa sinulle rauhan ja levon, sillä sinä näet, täss' on mun paikkain, minä tähän jään."

Ohhon... niin kai. Tuotako taas uskoisin, mä tyhmä ja onneton. Vaik' onnellinen mun olla täytyisi tänään. Eihän tässä mitään puutu kuitenkaan. Elämän tarkoitus vain.

Voi vittu!, mä huokaan. Se kaiken sisältää mun tunteeni ja arvostukseni tähän ahdistavaan hetkeen. En ole mitään. En pysty mihinkään tarttumaa. En missään kait oikein hyväkään tosissani. Luulen vain ja kaikesta luulemisestani vain kärsin.

Anna, oi anna se elämän tarkoitus takaisin Sinä jokin. Sinä Jumala, Sinä Voima, Sinä Suuruus,  jonka kädestä minulle kaikki on aina ja aikanaan tullut. Tulee kait tämä jatkokin, vai hukkaanko olen kaikesta luisunut. Kadonnut jonnekin sivuraiteiden syövereihin, haaveitteni hautausmaihin.

Täällä nyt kummittelen ja tyhjää huhuilen.

Huhuu...! Kuuletko minua, sinä jokin, Sinä Voimani mun. Ainakin ennen olit voimani mun. Vai sattuman satonako elämässäni vain pyöriskelin.

Huhuu... tääll' oon! Kuuletko minua. Täällä suolla, haaveitteni hautuumaalla. Täällä sua huhuilen. Näetkö minua vielä. Olenko jo liian kauas kadonnut. Vaan jospa ees ääneni kuulet. Tule sen suuntaan. Etsi minut ja pelasta täältä kaukaisuudesta, pimeyteni korpimailta. Olen minä täällä. Minä itse vielä itseni näen ja itseni tunnen.

Huhuu... täällä olen. Kuuletko vielä. En kait niin etäälle ole vielä tätä soista alamäkeäni valunut, ettet edes ääntäni kuule. Tule ääneni suuntaan ja minut nouki täältä suon silmästä. Unelmieni ympyröistä, jotka minut on vähin erin yhä syvemmälle haaveitteni korpimaihin pyörittänyt.

Nyt pyydän, nyt anon. Etsi minut. Pelasta minut. Tartu kiinni jostain ja ota syliisi. Pelasta ja tuo takaisin ihmisten ilmoille. Tuo elämään ja ihmisten pariin. Omiin oikeisiin asioihin.

Olihan tää kiva retki, aikansa. Vaan en huomannut. Upposin vähin erin yhä syvemmälle.

Hee'eei.. hei. Täällä olen!  Pää vielä näkyy ja huuto kuuluu. Täällä olen!

Tule pian. Minä pian hukun kokonaan. Pää enää on pinnalla. Möly kuuluu ja haaveet viel' suustani pääsee. Ja avunhuudot.

Tule jo! Tule joutuin! Minä odotan.

Kohta jo päänikin katoaa. Silloin vaikenee sanat. Vaikenee huudot ja huhuilu. Vaikenee onneksi myös haaveitten harhat, joita näköjään päässäni pyörii ain' viimeiseen asti.

Vai, pitääkö ihan upota vielä, että nekin kaikki loppunsa saa. Äänet ja haaveet, kaikki. Sittenkö vasta sinä apusi annat, kun kaikkeni oon turhaan rakentanut. Nähnyt tään totuuteni. Tämän toivottomuuteni. Tämän oman erikoisuuteni ja hyvyyteni todellisuuden ja todellisen arvon. En mitään ollutkaan. En yhtään mitään. Tyhjä haaveilija vain. Ihan tyhjä.

Kohta jo suovettä suu täynnä. Silmät viel' katsoo ja päätä pyörittää. Etsii vieläkin jotain johon tarttua. Johonkin turhaan vielä. Niitä se hamuaa ja tarkasti kait katselee loppuun asti. Oisko tuo, oisko tuo. Ehkä viel' tuokin. Sitä en olekaan kokeilut. Hei, siihen vielä ryhdyn ja siinä suureksi kasvan.

Siihenkö vielä... Ei. Hukuta tää haikailija. Anna painua suon silmään tää haaveileva raukka. Tää hullu romantikko, joka aina vain uutta odottaa loppuun asti. Ihan loppuun asti. Niin kauan kuin omat silmät päässä pyörii.

Suu jo tukittu. Pulputtaa enää suon vettä täynnä.

Tule jo - auta! Näethän. Sanat jo katos... pulppulppulpplupplup.

Hei, nyt silmät jo samenee. Vedestä ja pettymyksen kyynelistä. Raivostakin.

Olin turha. Olin kuin tyhjä pullo. Kelluin vain ja aikani pompin. Nyt suon silmään haaveitteni korpimaille upposin. Katosin. Kaljuni viel' pilkottaa.

Mä vajoan! Mä vajoan! Näetkö minua. Et enää ääntäni kuule. Ajatukseni äänen vielä ehkä. Se vielä työtään tekee ja haaveilee. Niin kauan kuin se vielä kulkee. Hei, se kulkee vielä ja työtään tekee. Jospa tuo, jospa tää. Jospa nämä suoni sanat. Jospa ees näistä johonkin olisi.

Tuskainen vajoava parahdus. Vain veden pulina ja ajatusteni sumuinen kulku.

Ajatus, ajatus... älä vain sinäkin katoa. Vaan loppuuhan sekin aikanaan. Loppuu ajatus, loppuu sanat hiljaisetkin. Puhutut jo katos. Kirjoitetut ennen niitä. Ei täällä suolla kukaan kirjota.

Hei! Ei tullut ketään. Minä loppuun asti toivoin. Ei tullut. Ei ääneni kuulunut. Ei ollut silmiä jotka tietäni tarkkasivat. Sekinkö vain haavetta oli. Haavetta, ett' joku mua seuraa ja teitäni valvoo. Tietäni katsoo ja eteeni valmistaa.

Tänne suolleko, tänne tyhjään korpeenko, minulle tien laittoi. Oikein kapulasillan teki. Laudoista kaidan kävellä. Vaiko vain polun, jota kuljin kuin uskoen. Rämettä, rämettä vain. En huomannut.

Ajatukseniko niin sokaistiin että tään rämeen jotenkin kauniina näin. Ei ollutkaan todellista. Ajatukseni ja luuloni, toiveenikin, kaiken itsellein kultas.

Nyt se totuus vihdoin avautui kun suohon totuudessani upposin. Minä näen! Tää olikin tyhjä tie. Tosin kasvattava.

Nyt hukuin. Vajosin jo näkymättömyyteen. En näy enää.

Ajatus juuri sammui. Tänään. Äsken kun kaljukin katos suoni silmään.

Täällä meen. Vaan vielä ehdit. En syvällä vieläkään. Kajostan vielä vähän, hetken.
Tule tuulispäänä. Tule! Kaulastani tartu ja minut ylös vedä. Yletyt vielä. Yletyt jos pian tulet.
Tule pian. Kiirehdi. Kiirehdi!

Minä vajoan....vajoan....vajoan.

Et tullut... Minä luulin... Odotin niin... Toivoinkin todella. Ihan loppuun asti toivon.
Luotin. Uskoin. Toivon.... Turhia kaikki. Turhia kaikki tyynni.

Katosin tästä maailmasta. Omastanikin. Ei kukaan minusta enää mitään näe. Ei kukaan minua löydä. Suohoni putosin. Sanani rämeiköllä vielä hetken kaikuu. Sitten katoavat nekin.

Voi minua. Minä kuolin!

Vihdoinkin! Niin, vihdoinkin kuolin. Pääsin tästä elämäni helvetistä.

Tyhjyys loppui. Tyhjät toiveetko. Nekin nyt loppui. Turhia haaveilin. Turhia toivoin. Turhiin luotin ja uskoin. Kaikki nyt mennyt. Kaikki.

Olenko onnellinen. Oikeastaan. Hyvä näin. Nyt se loppui. Olen vapaa vihdoinkin. Olen vapaa pääni aatteista. Sen teoista ja toiveista. Kaikesta turhasta haikailusta.

Minä kuolin. Eläköön kuolema, joka elämästä minut pelasti ja kuoleman ihanaan hiljaisuuteen vihdoin kuljetti. 

En tiennyt että tämä kuolema vapauden toisi. Luulin sen loppu olevan. Ja onhan se sitä. Turhien haaveiden ja toiveiden loppu. Turhien uskojen ja luottamusten loppu. Kaiken turhan loppu. Minä kaikelle sille nyt kuolin.

Minä kuolin! Eläköön! Olen vapaa! Vihdoinkin olen vapaa!

---

Noh.. mitäs nyt? Mitäs nyt sitten. Mitä nyt tapahtuu kun minä kuolin.

Tääll' ollaan. Kuolemassa.

Huhuu... onks' täällä ketään! Onko täällä mitään tekemistä.

Mitä kuolleena tehdään. Sitä jo taas kyselen. Jokin minussa syvälläni jo taas jotain huokaa.

Hei..heeei.. onks täällä ketään! Onko täällä jotain tarkoitusta. Onko täällä jotain elämän.... ei, siis kuoleman tarkoitusta.

Minä elämästä vapauduin, sen toiveista ja luuloista. Sen teoista kuin tyhjänpäiväisistä. Niistä nyt vapauduin. Vaan tuoko kuolema minulle vastaukset kaikkeen.

Kuolemaa... huhuuu!  Missä olet sinä voima.

Näethän, vieläkin jollakin jotain ajattelen ja jo taas kuolemalta jotain odotan ja toivon. Jospa se olisi suurempi kuin elämä minulle tarkoitusta ja tehtävää antamaan.

Kuolema. Minä kuolin. Näetkö!

Tai.... enkö vieläkään. Joko taas haaveitani kasvatan kuitenkin.

Nyt kuoleman puoleen huudan:

Autatko sinä minua.
Annatko sinä minulle sen tarkoituksen ja sisällön, jota elämä ei pystynyt antamaan.
Etsin sinua nyt, sinä minulle tuntematon.
Sinua nyt etsin ja sinulta elämäni, kuolemani elämän, tarkoitusta etsin.
Onko sinulla minulle mitään mistä kuolemassani tarkoitusta itselleni saisin.
Jotta edes nyt jotain olisin. Jotain tarpeellista.
Jotain sen haaveeni mukaista, jota minulla elämässäni oli.
Ne sinne jäivät, elämäni haaveiden suolle. Sinne upposivat ja katosivat.

Vaan eivät ne kuolleet kuitenkaan. Ne mukanani kuolemaan kulkivat ja jokin minussa edelleen jotain toivoo ja etsii. Nyt kuolemasta.

Hei sinä vapauttajani. Sinä kuolemani. Tuletko edes sinä tyköni ja tarjoat sen tarkoituksen, jota elämältä turhaan tavoittelin.

Voi kuolema. Auta sinä minua. Vai turhaanko täällä kuolemassanikin taistelen ja täältä jotain etsin.

Mitä jos kuolemasta vielä kuolen. Tyhjien ajatusteni kanssa kuolemastakin kuolen. Minne minä sitten ajaudun. Ja onko siellä jokin vielä kuolemankin voittaja. Jokin vielä suurempi joka tarpeisiini, toiveisiini ja unelmiini voisi vastata.

Niin, jos tyhjänä vielä kuolemastakin kuolen. Kuka minut sitten syliinsä korjaa.

Kuolemaa... huhuuu! Missä olet?
Annatko sinä minulle tarkoituksen, vai turhaanko vielä sinunkin puoleesi huhuilen.
Turhaanko sinultakin tarkoitusta elämääni, kuolemani elämään, etsin.
Turhaanko täälläkin puoleesi huudan. Turhaanko täälläkin huhuilen.
Turhaanko täälläkin odotan. Turhaanko. Ihan turhaanko.
En sinua tunne. En ole tavannut.
Vaan jos sinäkin minut petät kuten petti tuo elämäkin.
Kasvatti kyllä. Kovallakin kädellä kuritti paikoin. Riisui vaan vaikka minä niin pukemistansa odotin. Turhaan odotin.
Nyt sinulta kuolema, sinä tuntematon minulle, sinulta kyselen.
Puetko sinä minut nyt johonkin.
Onko sinulla minulle jotain tehtävää, jotain tarkoitusta, jotain virkaa.
Jotain mihin tarttua voisin.

Minä huomaan. Minä elän kuitenkin vaikka olen jo kuollut. Elämä jonnekin tuonne ylös jäi. Se suonsilmästä vielä kajastaa. Pieni valo tuolla ylhäällä, vaan jo kaukana. Eikä se apuaan antanut. Vajota antoi tänne kuoleman syliin. Tänne katosin toiveineni ja unelmineni.

Luulin niiden loppuvan, vaan ei. Vaikka kaikki muu jo päättyi, unelmat jäi. Ne minua vielä täällä kuolemassakin kiusaa ja vaatii kuin eteenpäin kulkemaan. Elämään nyt kuolemassa. Niinkö.

Minä kuolin. Vaan minä elän taas. Ihmeellistä. Enkö minä kuollutkaan. Kuolin, mutta huomaan  että minä elän kuitenkin. En käsitä, en ymmärrä.

Kuolemaa... huhuu!
Onko sinulla minulle mitään. Jotain vain. Jotain elämän tarkoitusta... niin, kuoleman elämän... kuolemisen jälkeisen elämän tarkoitusta. Vai täälläkö vielä jatkan sitä samaa hamuamistani, enkä saa sinultakaan sydämeni, tai jonkin sisälläni minua kuin piiskaavan, tarpeita täytetyksi. Etkö sinäkään vastaa minulle.

Mitä jos minä vielä kuolemastakin kuolen. Siellä lie vihdoin rauhan saan. Jospa vasta kuoleman jälkeen sisäiseni niin rauhoittuu, että vihdoin tahtomisistani levon saan. En tiedä.

En näköjään lepoon vielä kuolemassakaan päässyt. Minä luulin että se minut armahtaa. Vaan ei. Sama hinku johonkin vain jatkuu. En kuollutkaan kokonaan. Jokin minussa elää edelleen. Jokin minussa etsii edelleen. Jokin minussa kaipaa edelleen. Täällä kuolemassakin jokin minussa elää.

Voi minua. En vapautta kuolemassakaan saanut. Sitä jo oikeastaan toivoin. Luulin kuollessani  kaikesta vapaaksi pääseväni. Kaikesta turhasta kaipauksesta ja halusta. Turhista toiveista. Turhista unelmista. Vaan ei. En vapaaksi päässytkään. Täällä kuolemassakin ne vielä minua seuraavat ja kuin eteenpäin ajavat. Ajatuksissani mukana kulkevat. En vapautunutkaan.

Voi minua. Mikä minut nyt täältä kuolemasta vapauttaa. Uusi elämäkö. En tiedä.

Huhuu... onko täällä jotain minulle!
Jotain suurta, jotain tekemistä. Jotain sanoja. Kuoleman sanoja!
Nuo elämän sanat eivät minua kantaneetkaan.
Sen huomasin lopulta suonsilmässä vajotessani.
Vaik' mielestäni kauniita olivat, eivät tarpeellisia sittenkään.
Eivät itseänikään elämään pelastaneet.
Kuolemaan minut suistivat. Kadottivat minun kokonaan. Itseltäni ja muilta.

Nyt täällä kuolemassa sanoja etsin. Oisko niistä täällä jotain iloa jollekin. Onhan täällä muitakin, onhan. En vain ole vielä ketään nähnyt.

Yksinäinen paikka näköjään. Vain omat ajatukseni, vai mitä lie ovat. Muistuttavat ajatuksia, vaikka  aivothan jo jäivät. Nämä kuitenkin matkassani vielä. Jotain syvempiä ovat kuin ajatukseni. Aivojeni ajatukset. Vai eivätkö ne olleetkaan aivojen ajatuksia. Jospa olivatkin jotain muuta, koska edelleen minua kiusaavat ja jonnekin ajavat eteenpäin täällä kuolemassakin.

Voi minua! Enkö ikinä näistä haaveistani vapaudu. Enkö ikinä.

Kuolemaa...! Ellet sinä minulle tehtävää keksi. Ellei sinulla ole minulle elämäni tarkoitusta. Sitä mitä jo elämässäni etsin, niin missä se sitten on. Miten minä tästä kuolemasta vapaudun.
Mistä sitten etsin elämäni tarkoitusta, ellen sitä täältä sinunkaan sylistäsi löydä.

Huhuuu... kuolemaaaa!. Missä ooleet. Onko sinulla minulle mitään?

Apua! On niin hiljaista. Liian hiljaista.

Eiks' täällä ookkaan ketään muita. Olenko yksin täällä. Olenko ihan yksin.

Hee'ei, onks' täällä ketään…!

---

Minä mietin, mitä minulle oikein tapahtui.

Minne putosin. Jonnekin kuolemani loukkoihin. Tilaan, jota en tunnu. Josta en mitään tiennyt. Josta moni muukaan ei mitään tiedä. 

Mikä minut tänne pudotti. Valitukseniko. Päivittäinen valitusvirteni ja täyttymätön odotukseni unelma. Nekö minut suisti kuin helvetin kuiluihin erämaisen rämeikön ja suon silmän kautta. Sieltäkö se portti aukesi. Sielläkö sen ovi tänne oli. Tänne missä nyt oleilen ja elelen. Paikkaan jossa ei mitään olekaan. En ainakaan vielä ole täällä ketään nähnyt. Kunhan täällä itsekseni huhuilen ja tarkoitusta kaikelle taas kerran kyselen.

Heei, missä mä oon!

Kuka kertoisi tään kaiken. Kuka ratkaisisi minulle  tämän olinpaikkani mysteerin. Tämän kuin turhuuteni kuilun minne katosin hiljaisen vaellukseni päätteeksi, kun kaiken turhaksi koin ja kaiken turhuuden itsessäni myönsin.

Minä mietin täällä itsekseni, kun rauhaa ja aikaa on. Missä se Jumala on. Eikö hänen kätensä tänne ylläkään. Onko kuolema, tai tämä kuoleman laakson maa, joksi kai tätä nyt asiantuntemattomana saattaisin kutsua, onko tämä häneltä tavoittamattomissa.

Vai onko hän suurempi kuolemaakin, jota vain hyväkseen käyttää. Kyllähän Jumala kuolemankin voitti. Tarina siitäkin kertoo, Lasaruksesta. Takaisin palasi kaukaisuudestaan, tai mistä lie. Oliko edes kaukana, kuka sen tietää. Oli joku profeettakin, joka kuolleista eloon, tai ainakin eläville käymään manattiin jotain asiaa ratkomaan. Sitten takaisin palasi manansa maille tai jonnekin. Mitkä ne nimet silloin niille olivatkaan.

Siis mahdollistahan sekin. Ja kuolema siten on vain kuin toisenlainen tila kaikelle. Elämä on toinen tila, kuolema toinen. Mikä lie kolmas, ja neljäs, viides... Uskon että erilaisia tiloja on vielä paljon. Jossain ja jollain tavalla.

Nyt siis putosin tähän toiseen tilaani, kuolemani tilaan minne lie. Kuka sen minulle kertoisi. Kuka tänä päivänä sen osaisi minulle ilmaista. Kuka sen tänne tulisi kertomaan. Eihän täällä edes ole ketään!

No, etsinkö nyt sitten tarkoitustani elämälle täällä helvetin yksinäisyydessä. Tai eihän tämä helvetti taida olla. Tuli puuttuu ja kaikki korvennus ja kiusa. Yksinäisyys kylläkin on.

Putosinko kuitenkin vain elämäni kuolemaan. Sitä nyt tässä pohdiskelen kun aikaa on. Ja ajatusta. Kulkeehan se vielä jotenkin. Tai oikeastaan aika vilkkaastikin.

Heei! Onks' täällä ketään!

Ei kuulu mitään. - Missä ihmeessä minä oikein olen.

Onko tämä sittenkin vain jokin mieleni yksinäisyys. Mieleni kuolema. Jokin ihan oma juttuni vain. Onhan niitä muitakin kuolleita. Jossainhan nekin ovat. Tai oikeastaan melkoiset joukot niitä pitäisi olla.

Elämänikö kuolemaan minä vain putosinkin, enkä kuolemaan ollenkaan. Vaikka, olenhan kuitenkin kuin kuollut tälle elämälle ja turhuudelle. Tyhjyyden soille kuleksin kuin huomaamattani haaveineni ja unelmineni. Siellä hulluuksissani vihdoin suon silmään upposin ja opastajaa, pelastajaa, itselleni vartosin. Ei kuulunut. Minut sinne yksinään jätti ja sinne hautautua antoi. Silmistä kadota, näkyvistä hävitä.

Minä kuolin. Niin luulen ainakin. Vai, nyt mietin uudelleen... kuolinko kuitenkaan. Kuvittelinko vain tämän kuolemani.

Jos olenkin vain kuollut elämäni unelmille, elämäni toiveille ja pyrkimyksille. Elämäni tahdolle. Elämäni tarkoituksella. Kuolin elämäni tarkoituksettomuuteen.

Jos olenkin nyt elämäni kuoleman maassa, siis elämässä edelleen. Vaikka kuolemassa kuitenkin. Kuolemassa tälle elämällä.

Elämän kuollut. Kuollut elävä. En tiedä. En itseäni tunne. En tilaanikaan itselleni selvittää taida.

Olen kuollut, vaikka kuitenkin tunnen jotenkin että elän. Minä ajattelen, minä tunnen, minä kaipaan, minä etsin ja toivon, minä unelmoin ja odotan.

Minä elän vaikka olen kuollut. Ihmeellistä.

---

Huhuu... heeei... onks täällä ketään!

Kuleksin täällä yksikseni. Pitäisihän täällä olla muitakin. En kait minä nyt ainoa kuollut voi olla. Olin sitten kuollut ihan oikeasti, tai sitten vain jotenkin sisäisesti.

Jos oikeasti olisin kuollut, olisiko sittenkään seurassani muita. Jos sellaista tilaa ei olekaan, jossa kuolleet yhdessä iloa pitäisivät. Yhdessä kuolemastaan nauttisivat. Yhdessä elämäänsä kuolemassa jatkaisivat. Mistä sen tietäisin. Ei kokemusta ole vielä.

Tai sitten jos vain itsekseni kuolla kupsahdin. Itseeni väsyin ja siten kuolin. Oman itseni sisään jonnekin. Ei täälläkään ole ketään. Minä vain. Ja kaikki haaveeni ja unelmani jostain muusta elämästä. Muusta kuin mitä eläessäni koin, vaikka paikoin ihan onnellinenkin olin. Tarkoitus vain puuttui. Jokin elämän syvempi tarkoitus. Siihen tarkoituksettomuuteenko kuolin.

Nyt täällä kuleksin ja sitä onnetonta tarkoitusta täältä kuolemasta etsin. Omasta sisäisestäkö kuolemastani. Miten täällä voisi olla jokin tarkoitus. Miten täältä sisäisestä kuolemastani jotain itselleni repisin. Jotain kuin elämän tehtävää. Minähän olen ihan yksin!

Huhuu... tai olkoon... Ei täällä ole ketään. Kumma paikka.

Hei missä se reikä on mistä mä tulin. Mistä tänne putosin. Tuolla ylhäällä kai jossain. Ei näy enää. Liian pitkällekö siitä jo kuljin yksikseni huhuillen. Ei näy mitään. Ei ole paluuta. Vaikka, miten minä sinne takaisin menisin, enhän siinä valuessanikaan mitään tehdä voinut. Eikä kukaan avuksenikaan tullut vaikka kuinka pyytelin ja huutelin. Odotinkin ihan loppuun asti.

Pitihän tässä joku rinnallani kulkea. Sellainen käsitys siellä elävien maassa oli. Luulin ja uskoin, joku rinnallani kulkee ja tietäni valvoo. Uskoin jopa, että hän eteeni oikein tietä lakaisee ja valmistaa. Minua kuin kädestä taluttaa ja valvoo etten vain mihinkään kompastuisi. Niin minä luulin. Joskus ihan hetkittäin jopa siltä tuntui. Tuntui kuin olisi joku viisas siinä vierellä ollut, vaikken häntä nähnyt. Uskoin vain, ja se kuin riitti.

Vaan jotain pahaako tein kun hän luotani lähti ja minut yksin hortoilemaan jätti. Omiiniko minut jätti ja jotain toista lähti auttelemaan. Jospa en osannut tietään kulkea. Jospa liikaa kurkistelin tien reunojen ylitse, josko siellä valoisampaa tai mukavampaa. Josko siellä olis enemmän tarjolla. Jospa siitä minulle loukkaantui ja minut omiini jätti.

Eik'se nyt leikkiä ymmärrä! Tai toisaalta, kyllähän minä kaikenlaista ajattelin ja tutkin. Toivoinkin ihan muuta mitä tieni mahdollisti. Hyppelin kuin reunasta reunaan ja kurkin sinne ja tänne. Kuvittelinkin aina hetkittäin jotain muuta olevani. Vaan en ollut.

Siksikö minut jätti. Tiekö edestäni loppui. Se valmistettu tie, se eteeni lakaistu. Se jossa käsi kädessä kuljettiin enkä itseäni loukkaamaan päässyt.

Nyt hortoilin omineni ja suolle ajauduin yksinäisyyteen, turhuuteen, mitättömyyteen. Näinhän minä sen, miten se vaikeaksi muuttui. Luulin kuitenkin, että niiden vaikeuksien kautta minulle jotain hyvää vielä tapahtuisi. Että ne minua jotenkin hioisivat ja johonkin kuin uuteen valmistaisivat. Sellaista luulin. Uskoin jopa siihen että se olisi minulle tarkoitettu. Ja että siinäkin minua kuin valmista tietä vietäisiin.

Ja kissan villat, kun nyt katson. Olisiko pitänyt merkit nähdä ja tunnistaa jotenkin. Vaan luulin kuitenkin. Toivoin niin, että tää mun tieni olisi.

Ja olihan se mun tie. Ihan oma tie. Ja tässä nyt ollaan. Täällä yksinäni mietin nyt menneitä teitäni. En tainnut oikeassa ollakaan. Omiani kuvittelin ja omiani kuleksin. Omaan monttuuni putosin. Ei kai siitä ketään muuta voi syyttää kuin itseäni vain.

Mutta miksi minut jätti se jokin. Jos koskaan rinnallani kulkikaan. Luulinko vain senkin.
Ehkä ei minua jättänytkään, kun ei koskaan siinä ollutkaan. Jos senkin vain kuvittelin jostain vanhoista opeista ja kauniista enkelitauluista. Jos ne ovatkin vain kaunista liturgiaa, eikä minulle mitään todellisuutta. Siis minulle ainakaan.

Ehkä jollekin muulle, en tiedä. Vaan ei minulle.

---