|
Uusia aamun
ensi ajatuksia - Ajatusten kalliolla >>
03.10.2007
Tämä
päivä on lahja
Et pettänyt aamu
tänäänkään,
et pettänyt aamu, et kahvi,
vaikk' roikkuvin silmin kasvoin
harmain,
päiväni aloin jo aamusta varhain.
Mittasin matkaa eilisestä,
tähysin kaukaiseen tulevaan,
eiliset menneet on menojaan,
eivät palaa uudestaan.
Tämä päivä on tässä, sitä
kiitollisena halaa,
joku opettaa.
Onhan tämä lahja, tämä
päivä uus',
se hyväksesi käytä, sen mahdollisuus,
kuin rajaton ulottuvuus.
Miten paljon tänäänkin
tehdään maailmassa,
miten paljon rakennetaan, puretaan,
kasvetaan, maahan kaadutaan,
miten paljon iloitaan ja surraan,
rakastetaan… tunteita pakastetaan.
Oliko päivä hyvä, sen illalla
nähdä voit,
toiko tullessaan sen, mitä aamulla toivoit,
oliko se lahja, vai taakkako
vain,
ilon huntu, vai kuorma harteillain.
Lahjako ilo, lahjako taakka,
lahjaisi keskellä vaivoinesi kasva.
Mitä jää sinulle lahjastasi
tänään,
min vielä huomenna muistat,
löysitkö onnen, menetitkö
turvan,
elitkö surussa, koitko elämisen hurman,
…muistitko kaiken keskellä
katoavaisuutesi julman.
-harri
---
03.10.2007
Kulkevat
kaikki rinnakkain
Katselen kaarta,
katselen kantta taivaan,
mihin on ihminen matkalla,
anteeksi elämä,
jos sinua nyt vaivaan,
jalkani elämästä rakoilla.
Tällä pienellä
pallolla,
suljetussa tilassa,
on meillä kaikki;
elon liekki ja vähäisen matkamme pää,
pieni muisto vain hetkeksi jäljelle jää.
Tulevat uudet,
lähtevät vanhat,
uudet tavat ja vanhat parrat,
kaikki tällä
samalla pallolla vain,
menestys, köyhyys, itku ja nauru,
elämän kauneus, sotien synkeä pauhu,
…tällä samalla
pallolla vain,
kulkevat kaikki rinnakkain.
-harri
---
02.10.2007
Ei
sanaa ainuttakaan
Ei sanaa ainuttakaan kun aamulla
heräsin,
ei runon alkuakaan.
Se oli hetki sitten,
seass' aamukahvikupposen,
sanat kulkivat arjesta muistoihin,
kesäisiin metsäpuistoihin.
Takaisin palasivat aamuni arkeen,
rauhaisaan kahvihetkeen.
Muistelen kaikkea missä eilen
liitelin,
mitä kaipasin, tavoittelin,
jatkanko siitä vai annanko sijaa
uusille
viel' syntymättömille ajatuksille.
Katson kaukaiselle kukkulalle,
siellä elin ennen tätä,
sieltä matkasin tälle rinteelle,
monta asiaa jäi sille.
Katselen uutta vuortani ylemmäs,
voi, onhan sinne matkaa,
paljon saa vielä jalkaa nostaa,
vaan, jokainen askelma kait
jotain uutta tuo,
runoilijan vuori, sekö tämä onkin,
…ja tuoss' vierellä virtaa puro…,
sanojen virrasta runoja juo.
-harri
---
02.10.2007
Aamuinen
kahvihetki
Mikä sinussa on, kahvikupponen,
kun äärelläsi taas kirjoitin
pienen aamurunosen.
Tuoksusiko mielen rauhoittaa,
vai ajatukseniko vauhdittaa,
annoit aikaa sen kupposen verran,
sain tauon taukoni keskeen.
Toinen kuppi, toinen runo,
ajatus jostain kaukaa, vai kuvittelinko vain,
uusi runo maailmaan, tässä nyt seuranain.
Uuden kupin vielä haen, ja
makean keksin,
yhden runon vielä ehdin,
muut polttaa jo mielessä
luettavaksi siirtää,
tulihan se kolmaskin,
sitä runoilija juuri eteensä piirtää,
se on tää,
….kylläpäs kahvi olikin tänä aamuna hyvää.
-harri
---
02.10.2007
Kommunikaation
vaikeus
Sanoit yhtä, kerroit ja kuvasit,
sormin, käsin, piirtelit,
toinen kuunteli toista,
rakensi mielensä kuvia sanoista ja eleistä,
tutuista viitteistä.
Sama sana, sisältö toisella jo
toinen,
kuvauskin ihan muuta,
muisteli, jokin ajatus rataansa
siirteli,
miten ihanasti sainkaan aamulla
rakkaalta aamusuuta.
Tai jokin muu,
maksamaton lasku,
kiireinen lähtö jonnekin,
vai jostain muualtako sinut
kaiken keskeen kerättiin,
ajatuksesi viel' entisessä,
ei toisen kuvauksessa kiireisessä.
Sitten vastasit kysymykseen,
teit jotain minkä ymmärsit,
parhaasi mukaan vastasit.
Ei ollut se sitä mitä
kysyttiin,
…ei sinne päinkään.
-Miss' oli sun ajatuksesi, jo
toinen kysyy,
etkö ymmärtänyt lain,
niin,…sanoistasi ihan
toisenlaisen kuvan sain.
Vai, unohtiko toinen kertoa,
mikä oleellista ollut ois, jotain oletti,
kiireinen hänkin, ajatuksensa
tulevassa,
hetiheti-tehtävässä,
tai illan riennossa ihanassa,
sydäntä värisyttävässä.
Miks' ymmärrä ei ihminen
ihmistä,
miksei sanansa vuolaat tarttuneet,
piirretyt kaaret uponneet,
tahto ja tarkoitus siirtynyt,
toisen ajatuksiin piirtynyt.
Nii'i, …sanos se!
-mä luulin että sä tarkotit
että
---
02.10.2007
Metsätiellä
Kuljen kaunista metsätietä,
katselen oksia puun,
sinitaivasta ikuisuuteen siintyvää,
tuuli metsään sulkeutuu.
Loistaa lammen pinta kirkkaana,
auringon säteitä,
häikäisee hetki, kuva ihana,
kesäisiä muistoja.
Siin' kävelläänn sanatonna,
sormet sormien lomassa,
kerroit jotain, kuvasit asiaa
kaukaista,
näytät jotain ohi lentävää,
ajatuksistani heräsin
kuuntelin, nyökkäsin,
luonto ihmistä hiljentää.
Ei kauneus tarvitse sanoja,
kosketuksen vain,
käden käteen, tai hipaisun hihassain.
Olet siinä, en matkaa yksin,
yksinäisin ajatuksin.
-Oi, millainen mäki.
-Katso, miten kaunis puu.
-Voi, miten tuo kaareva koivu kuuseen kurkottuu.
Jakaa hetki, kuva yhteinen,
pieni asia, vaan niin suloinen.
Siin' kulkevat kaksin yhdessä,
metsäpolkua,
toinen on hiljaa,
toinen pienesti puhelee,
hetkin molemmat omiaan kuuntelee.
Vaan, jokin yhteys,
joku puhuu ja kuuntelee,
lämpö rinnassa, hyvä mieli toisesta,
sydän sydäntä suutelee.
-hiljainen rinnalla
---
01.10.2007
Ei
katoa yksikään
Jos maa on äiti,
on isä joku muu.
Maa ihmisen näkyväksi,
muu ihmisen syntyväksi.
Ihminen maasta muotonsa saa,
muusta tarkoituksen,
minkä sisälläni tunnen,
enemmän kuin tää maallinen,
ajatus vähäinen pään sisäinen.
Jossain on suurempi tieto,
jossain ymmärrys ylempi,
jossain aate viel' korkeampi,
tavoite jalompi,
kattavampi min ajassa omaksumme,
salaisesti matkassamme.
Kun ruumis kuolee,
maahan maatuu,
isästä irronnut jatkuu,
iankaikkinen ei katoa,
kantaa ruumiin muistoa,
yhdistää kaiken viisauden,
ihmiselon kokemuksen,
tallessa on, ei katoa lain,
min elon aikana tuntea sai,
kehonsa kanssa rinnakkain,
Onko tässä toivoa toivottoman,
ihmisen katoavan,
oliko tässä tämä elon tie,
minne jatko minua vie,
loppuuko kaikki,
missä rakkaat ystävät,
missä omat, mitkä matkallaan teki ja kasvatti,
kaikenko kuolleissa menetti.
Ei katoa yksikään maallinen
teko,
ei yksikään ihminen ihana,
ei myöskään sorrettu hetki,
ei tunne min koki pahana.
Kaikki on matkassa, ne toisin
näkee,
ei surun kautta, ei tuskan,
ei tunteiden vyöryn, epäoikeuden,
katselee elonsa kaarta ihanaa,
näkee tarkoituksen.
Antaa arvon min maassa teki,
minkä taisteli, sai, menetti.
Näkee kaiken suuruuden,
elämän arvon uuden,
saa kiitollisuuden,
rauhan, miksi voitti tai hävisi,
ei väliä sen,
eli osana kokonaisuuden.
Salaisuus aukeaa aikain takaa,
ruumis jo maassa makaa,
se muu jatkaa ja kasvaa,
sitä kantaa alati matkassa,
salaisesti omana.
-aamuinen ajattelija
---
28.09.2007
Ajatuksen
voima
Kuten kirjoitin,
hetki elämän onnellisen,
on omista ajatuksista kiinni,
milloin kulkee
mietteissään,
vetää kuin raskasta kuormaa perässään,
milloin ilossa
leijuu, ei mikään paina,
murhe jäi, se oli vain hetkisen laina.
Mikä ilon toi, …ajatus
onnellinen,
miks' murhe rusikoi, …ajatus senkin toi.
Ilossa pelko
unohtuu,
murheessa pelko muistuu,
ja mikään ei välillä muuttunut,
ajatus vain suuntaa vaihtanut.
Mikä ohjasi
ajatuksen iloon, en tiedä,
mikä vaivutti mielen suruun, en tiedä sitäkään,
jokin vain liikautti,
jompaankumpaan kuljetti.
Mikä aamulla ilon
toi, vielä illalla murheessa kierin,
mikä murheisen aamun soi, elin iltaa niin onnellisin mielin.
Elo ihmisen
huolineen, murheineen,
ja ilon hetkineen, näin lauletaan,
väliaikaista kaikki on vaan,
…miten onkaan taas
aamulla, kun silmäni avaan.
-harri
---
28.09.2007
Se nuor'
Taisto eilinen viel' aamulla
kehossa tuntui,
hengen voimia heikolta paljon söi,
sanojen maassa utuisin uskoin,
sen horjuva puoleni minussa möi.
Aamulla katseli taivaan rantaa,
se harmaata päivää jakeli vain,
herätteli väsynyttä jäykkää rankaa,
puntaroin kaukaisia unelmiain,
Sanat pöydällä silmiini
sattuivat,
ääni kaukaisuudesta kantava,
mies taistoin, sanain mahtavin,
seisoi eteeni: -Myös minä taistelin.
Auttaa alkuun sanoin, sävelin,
uutta voimaa aamun antava:
"Ken uskovi toteen, ken
unelmaan,
sama se, kun täysin sa uskot vaan!
Sun uskos se juuri on totuutes.
Usko poikani unehes!"
(Eino Leino, Hymyilevä
Apollo)
Hullu, ken unehen uskovi vain,
ma aattelen, ei kanna se arjessa lain,
vaan jos uni on usko vaikk' utuinen,
arjen taistoissa kantaen,
silloin se usko jo kantaa voi,
vaikk' elämä uskoa rusikoi.
Jos uskoni kasvais ain uudelleen,
nousisi lovesta maan maatuneen,
siin' voima ois taistella sanojen lailla,
min mies kirjoitti uhman lailla:
"Nyt tulkaa te murheet ja
vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä puuta..
Kas, Apolloa, joka hymyilee…
…hymyn voima on voittamaton."
Mikä voima on uskossa, se kaiken
kantaa,
epäuskoa jaksaa vastustaa,
ei lannistu jaloiss' arkisen pauhun,
ei tulisten koetusten synnyttämän sauhun,
se hymysuin vain kaiken kohtaa,
sammumaton usko ympärille toivoa hohtaa.
"Meri pauhaa, ukkonen
jylisee,
Apollo saapuu ja hymyy.
Ja katso! Ukkonen vaikenee,
tuul' laantuu. lainehet lymyy.
Hän hymyllä maailman hallitsee,
hän laululla valtansa vallitsee,
ja laulunsa korkea, lempeä on.
Lemmen voima on voittamaton."
Tää antiikin voimako miestä
kantoi,
joka minulle aamulla sanoja eteeni antoi?
Eikö sanat, ei voimakaan, Leinosta noussut,
vaan Apollon armaan, sanojen ja sävelten taitajan,
maan kaukaisen mystiikan.
"Kun aavehet mieltäsi
ahdistaa,
niin lemmi! - ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! - ja iloks ne vaihtuu."
Tuon voiman jo tunnen minäkin,
tuon voiman mi kantavi mua,
voimaa antaa ain aamusta iltaan,
kun hellin, niin hellin ma sua.
Tää voima ei keltään kadota
sais,
tää voima, ett' alati lempiä vois.
Jos lempi on viereltä pois,
vaikk' toinen siin' rinnalla ois,
lemmetön lempi vie voimia pois.
"Kuka taitavi lempeä
vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli."
Sen maassa jo tuntea ain hetkin
saa,
miten lempeä kieli sydämen tavoittaa,
miten katse hellä ja ymmärtävä,
miten kosketus herkkä ja kantava,
toiselle rinnalla niin paljon jo antava.
Ja lempi mi leiskuvi kahden
kesken,
se leiskuvi ain taivaisiin asti,
luottamus, kunnioitus ja anteeks'anto,
katoaa elon kaskesta jo monikin kanto,
eloon virkoo maatunut runko.
Kyll' sanoja helliä ain
maailmaan mahtuu,
mahtuu vaikk' kuinka ja paljon,
vaan miten kulkevat korville kaipaaville,
miten saisivat silmille sammuville,
miten onnea, lempeä, etsiville?
Siin' Apollo jo voimansa
näyttää saa,
saa tarttua ihmiseen mi arvostaa,
hellyyden voimia, herkkyyden,
käsien hellien kosketuksien,
sanojen voimaan niin pienien,
elon ahjossa kasvaen.
Täss' kulkivat hetken
rinnakkain,
kolme miestä ajast'aikaa välillä vain,
yksi niin kaukainen, ei katse
kanna,
toinen kuin matkalla viel',
hällä patsaskin tääll' keskustatiel,
ja kolmas, ...tää nuor'
mi eilen taas kerran kuol',
min aamulla herätti sankarit
menneitten matkain,
koskivat hellin sormin, vierelleen nostain:
-Anna mennä poikasein, sanasi alussa vasta,
kasva, kestä, vahvistu vain,
elä sanojen elämää onnekasta.
-se nuor'
---
11.09.2007
Aamulla
muistelin
Aamu aukesi ihanasti,
rinnalla suloinen minua rakasti,
töihinsä saattelin yhteisin
aamuaskelin,
palasin kotiin,
hyvät kahvit ja pullat,
vanhoja kirjoituksia kaivelin…
Kirjoituksen löysin, sen
kirjoitin kerran,
ystävän rinnalla iltaa istuin hetkisen verran.
Hän on jo mennyt, matkannut
aikain taa,
kivuista ja vaivoista vapaana elää tulevaa, niin luulen,
muistoissa äänensä vielä kuulen.
Merkkiä pyysin lähtönsä
jälkeen,
kertoisi jos jatkuu tämä elämä,
onko meillä yhteyttä.
En ole merkkiä saanut, ei
varmuutta jatkosta.
vain korvalehteni pieni kutitus siunaustilaisuudessa,
sen ruokajonossa,
olitko siinä minun rinnalla, vai
kuvittelinko vain,
mistä sen hellän kosketuksen sain.
Tämän löysin, kirjoitin joskus
alkukesällä,
autossa paperilappuselle,
menit juuri yöunille.
Minä mietin, kun katselen sinua,
pitääkö elämä kuitenkin hyvänä minua.
Sinulla päiväsi vähenevät,
voimasi loppuvat hiljalleen,
et moneen enää pääse, ei
ulotu,
letkujesi matkan vain,
sitä tässä vierellä istuen katsella sain.
Sinä väsyt jo sanoista,
puheesi raskasta,
tekemiset hetkessä voimasi syövät,
voimattomuudella lyövät.
Olet sidottu huoneeseen,
et enää pääse täältä pois, … et elävänä,
minä vielä vapaana ja virkeänä.
Katselen itseäni ja huokailen
päiviäni, töitäni,
joskus unettomia öitäni elämäni paineissa.
Kuitenkin saan mennä vielä
mihin ikinä haluan,
tehdä ja olla omissani,
voimani riittävät kaikkeen mitä jaksan ja haluan,
silti hetkin osaani valitan.
Sinua ei työ enää rasita,
minä niitä hermoilen,
mietin mitä tulevalla elämälläni teen,
mihin huomenna meen.
Sinun ei enää tarvitse sitä
tehdä,
elät päivän, katsot aamusta iltaan,
elät huomenna, jos huominen on,
katsot senkin aamusta iltaan.
Siinä olemme aika samanlaisia,
minäkin jo oppinut paineitteni keskellä elämään päivän,
en suuresti suunnittele minäkään.
Oletko onnellinen
suunnittelemattomuutesi keskellä,
olenko onnellinen minä,
kuka tietää, oletko huomenna
siinä,
olenko minä tässä,
arvaamattomassa elämässä.
-harri
---
09.09.2007
Loistavat
kasvot
Jos onkin huolia
sanoissa,
elämän syvää pohdiskelua,
on kasvoissa ilo
pinnalla,
elo vapaana.
Suru,
kaipaus jonnekin turvaan,
vain sisäinen tila on,
kasvoista
loistavista ei nähdä voi,
ett' olisin onneton.
-harri
---
08.09.2007
Tärkeintä
elämässä
Oi sinä, kuka
ikinä joka tietäni määräät,
anna minun pitää onnellinen mieli,
anna säilyä iloinen kieli.
Näin ajattelin,
kun iltaista katua kuljin:
Onko terveys
tärkein,
anna säilyä sen,
silloin olisin onnellinen,
vai onko onnen
ehto työ,
vakaa talous, ehkä levossa nukuttu yö,
entä ystävät ja
harrasteet,
mitä jos ne kaikki menneet,
miten silloin
eläisin,
yksinäisiä teitä kulkisin.
Silloin mieleni
täytti tuo yksi ainoa lause vain,
kuin kaikki vastaukset kattain:
anna minun pitää
onnellinen mieli,
anna säilyä iloinen kieli,
kaikki kait
silloin ois kohdallaan,
mies onnellinen matkallaan.
-harri
---
07.09.2007
Runojen
maa
Runojen maassa
kuljeksin,
sulkien ääniä kuuntelin.
Kuinka kaukana arki,
elämä todellinen,
runojen maa, maa kuin haaveiden,
sinne kadota voi
mieli,
laulaa lempeitä lauluja ihmisen kieli.
Runojen maa, kuin
ihmemaa,
siellä aika ei aikaa tunne,
mennyt on tässä, ja tuleva,
ihmisen oma unelma.
Siell' lentävät
aatteet kuin perhoset vain,
asiat keveät ja raskaat rinnakkain.
Siell' haave on
täyttynyt unelmien,
näen edessäni toteutuneen toiveiden.
Runojen maa
ihmeellinen,
ihmisen tila sisäinen,
siellä levätä saa,
kuulla kaunista sanomaa:
-Oi ihminen,
pysähdy,
viivähdä hetkinen vielä,
maailma oottaa sua kaukana siellä,
runojen tiellä,
sisällä jossain,
näet lepopaikan
elämäsi menosta,
näet virran vapaana virtaavan,
kukat kauniit kukkivan,
kuulet lintuin laulavan,
äänen hiljaisen sinulle puhuvan,
-Istu vierelle, istu
kaiteelle,
lepää hetkisen verran ja nauti,
kuvista, jotka sisälläsi kulki,
äänistä, joita korvasi kuuli,
…kosketti poskeasi
runoilijan huuli.
>
-harri
---
07.09.2007
(edellisen runon lopulla)
Kuului ääni kaukainen
Kuului ääni
kaukainen,
viesti ystävällinen:
-Miten sinulla menee?
Ne sanat kuin ois
sinitaivaalle kirjautuneet.
-Täällä olen,
täällä alhaalla,
runojen maassa matkalla.
-En tiedä, miten
minulla menee,
en jalkojani tunne,
en arkea tavoita,
edessäni näen vain sanoja,
päättymättömiä sanoja ja kuvia,
…runoilijan huvia.
Ei auennut maa
itsellään,
ei portti ollut avoinna,
eilinen piti taistella,
illalla viel' pelkoja kuunnella,
vaan kun aamu sai,
portti avoinna edessäni huokas:
-Tule, lepää
taistelusi jälkeen,
anna sanojen virrata jälleen.
-Kuinka portti voi
puhua, minä epäilevä aattelin,
arjen aamua huokailin.
Ääni kauempaa
kuului,
poluilta kauniin maan,
sinne jalkani ohjasin,
aamua raikasta katsomaan,
...näen edessäni
runojen maan.
-harri
---
07.09.2007
Unelman
taistelut
Unelman eteen on taisteltu
paljon,
vuodatettu verta, kyyneltä kuivattu,
erottu usea kerta.
Nähty miten kaukainen kaukana
kulkee,
väsytty, kaaduttu, luovuttu,
taas noustu, jatkettu, …uudelleen taisteltu.
Ei unelma eteen taisteluitta tule,
ei ilmaiseksi suuria saada.
Voimat menneet, uskokin pois,
toivo viimeisenä ei venettä kaada.
Usko matkassa, usko horjuvainen,
toivo suurempi, hiuksen hienokin vain,
toivo kantavainen.
Rakkaus johonkin, rakkaus
suureen,
rakkaus unelman juureen,
se voimista suurin on,
voimana tuntematon.
Kestää tie unelman eteen
käydä,
kantaen, elämään tarkoitusta antaen.
Unelma nuo kaikki sisältää,
vuorotellen voimia taistelijalle lisää.
-harri
---
06.09.2007
Aurinkoja
- Äänirunona >>
( 2,4 Mt )
Matkalla,
kaupungin kadulla,
ajattelin, miksi tulla suurena.
Ajatus sisintäni syö,
mikä olisi oikea työ.
Onhan minulla unelma, …sekin on
työ,
jos vaikka tänään vielä ei leiville lyö.
Kiireiset askelet, miettivät
kasvot, aurinko lämmitti rintaa,
puheet menestyväin ihmisten kosketti herkkää pintaa.
Yrittäjän arvoa nostetaan,
patsaan äärellä sanoja,
rohkaisevia, tulevaisuutta kuvaavia.
>
Aurinko laski talojen taa, viima
herkkää sielua kylmäs,
joukoissa menestyväin aattelin, miks' elämä minut hylkäs.
Raiteilta potkaisi sanojen
maahan, yksinäisiä polkuja kulkemaan,
uuden äärelle värisevin sydämin, elämän sanoja oppimaan.
Aurinko painui, ilta jo sai,
katse katseen kohtas' ihmisen,
pari sanaa vain, tervehdys ystävällinen,
avautui (uusi) maailma suloinen.
Siell' aurinko paistoi,
kuin ois linnutkin laulaneet,
sanojen virrassa lempeät laineet.
Tuli rinnalle toinenkin nauravin
suin,
maailmoista jo hullaannuin,
…kuinka ihanat elämän vaiheet.
Edessäni kaksi aurinkoa, vaikka
aikansa jo mailleen mennä,
valoi elämään uskoa, kuljenko onnen edellä.
Aurinko ihmissydämen,
iloisista kasvoista kuvastuen,
viiman ja pelon poisti,
omatkin aurinkoa toisille loisti.
-
Niin, …ihminen sisällään aurinkoa kantaa,
iloiset kasvot lämpöä suo,
Välillä olemus apea,
aurinko vain pienen pilven takana,
…oi, ihminen, tule mun luo.
-pienen pilven takana
---
30.07.2007
Muutoksen
kynnyksellä
Kuinka lohduttaa voi toista
sekin, kun toinen on hiljaa eikä kirjoita,
kun sanani seisoo ja ootan vain,
jotain uutta haaveissain.
Olet inhimillinen, hän huokaa,
et kirjoitakaan yhtä päätä kuin ennen,
silloin kun sanat kulkivat kuin ohimennen.
Sanojen tahti laannut, sen
avoimesti tunnustin,
jostain uudesta haaveilin,
joitain sanojen ja rimpsujen pätkiä kirjoitin,
…eivät jatkuneetkaan, alkuunsa päättyivät, lopetin.
Vaan tänään aamulla, kun loma
tekee päätöstään,
ajatukset palaavat sanojen äärelle etsimään,
josko ois aika taas aloittaa,
sanojen vilkkaiden aallonharjalla ratsastaa.
Ja kulkevathan ne, kun aiheita
eteen asettuu,
huomaan, asiat muuttuu,
sanatkin, tavatkin,
uutta jo aamusta tapailin.
Ystävän hautajaiset
sanoja taas toi,
syvä hetki liikautti, elämää uudeksi loi,
seuraavan runon aamun ensi ajatus mieleeni toi:
28.07.2007
Kivettyneet
kasvot
Katsoin kasvojasi
kivettyneitä,
ilmettäsi ilman sisintä,
olemustasi liikkumatonta, eleetöntä…
Tulit eteeni
yllättäen,
en ollut varautunut sinua vielä kerran näkemään,
kasvojasi kohtaamaan.
Luulin sinut vain
suljetussa arkussa siunattavan,
mutta sinä olitkin siinä vielä kerran,
katselin sinua hetken verran,
sanatonna,
levotonna.
Kosketin olkaasi
varoen, mutisin jotain,
toivoin, avaa silmäsi ja katso minua…
…ei… ei sittenkään,
se voisi olla kammottavaa,
ikuisesti unissani kulkevaa.
Kunhan nyt kestän
ees tään,
eleettömän, kivettyneen, pään.
Lähdin pois
silmin kostein,
...vapisin.
Hetken itseäni
selvitin kuin tyhjässä tilassa,
viereesi palasin,
nyt jo juttelin kuin oisit ollut siinä,
elävänä minun edessä.
Kiitin sinua
yhteisestä matkastamme,
muistelin viime puheitamme sairasvuoteesi äärellä,
toivoin viel', että poikkeasit mun vierellä,
vaikka ilmoittamassa, ett' tää elo jatkuu vain,
sellainen ajatus
minua itseäni lohduttaa,
ja kulkee puheissani ain.
Arkkusi äärelle
olin varannut viimeisimmän kirjeeni sinulle,
sen siinä lukisin,
…jotain ihan muuta liikutuksen huuliltani mutisin.
Sanani sinulle
vasta muistotilaisuudessa lausuin,
kun näkemästäni ja kokemastani ensin rauhoituin,
…ja näin minä
sinulle luin:
Sinä lähdit,
ystäväin,
sinun vähenevän näin.
Maailma kutistui
vain itsesi ympärille,
taistelit viime hetkesi meille, sinun rakkaille.
Viimeinen soittoni sinulle, ...heräsit jostain syvältä,
vaivoin viel' juttelit minulle, tunsin, ei näytä hyvältä.
Sinun vain nukkua täytyisi, olit ohjeen saanut,
jo viikkoja muutenkin maannut...
se kirjoitus tähän loppui, en kai uskaltanut pitemmälle.
Jatkan sitä nyt
myöhemmin eräässä aamuhetkessä:
...ja nyt sinä olet poissa, sen eilen kuulin,
vielä tällä viikolla sinut tapaavani luulin, vaikka tunsinkin,
ei aikaa enää paljon tällä matkalla täällä,
maan päällä.
Nyt olet poissa.
Taas kerran on mietittävä tätä elämän tietä ja tarkoitusta,
lähtöä täältä, jonnekin, joku osa meistä,
joka ehkä huokasi kera viime henkäyksen, vihdoinkin vapaa elämän
teistä.
Vaan mitä lie se vapaus jonka sait,
viime hetkille asti myös Raamattusi sivuilta hait.
Minä uskon, ja luotan, sait enemmän kuin uskoitkaan,
sait uuden jatkon jossain muualla,
uudessa tilassa,
vaivoista vapaana.
Saat hengittää uusin keuhkoin uutta ilmaa ja uutta maailmaa,
jatkaa jotain vielä käsittämätöntä matkaa jonnekin,
...uskon, olet tänään onnellisin meistä,
jotka saamme vielä arkkusi äärellä seistä,
miettiä menneitä
ja tulevia,
elämän päiviä arvaamattomia.
Hyvää matkaa ystäväni. Älä unohda minua, ja toiveitani, jotka mukaasi
laitoin.
---
Toinen ystäväni teloi
jalkansa metsässä,
kilpaillessa,
repeämä akillesjänteessä.
Puoli vuotta sivussa liikunnan
ilosta,
kipsi jalassa,
mieli haikeana,
ihanat kirjat nyt seurana, näin kertoi.
Ajattelin sanoillani lohduttaa,
jotka itselleni kirjoitin samassa tilassa,
liikunnasta vammaisena, mieleni maassa pari vuotta sitten.
Sanat löytyivät, vaan eei… ei
niillä enää voi toista kantaa,
kun piirtelin murheissani mustaa taivaanrantaa.
Toisin sanat tänään kulkevat
kuin silloin,
kun katselin meren rantaa ja pelkäsin aamuin illoin,
jäänkö ehkä pois laivasta,
jumppaesityksestä kaivatusta.
Se hänellä nyt edessään on,
katsoa viereltä kun me muut lavalla mennään,
sisällään niin onneton.
Huomasin, ei vuodet oo
hukkaan menneet,
ei ajatukset ja sanat turhaan kulkeneet,
korjaamaan joutuisin monia
säkeitä,
etsimään uusia värejä.
Saako vanhoja muutella, ma
huokaan,
kirjoittaako kaiken kuin uudelleen,
lukea ja korjata omiaan,
parin vuoden takaisia vanhojaan.
Jos nyt muutan ne uusiksi, voi
mikä työ,
pitkiä iltoja koneen ääressä, moni läpivalvottu yö,
ja vuoden, parin, päästä
huomaisin,
toisin kaiken sanoisin.
Siks' päätin muuttaa kaiken
nyt uusiksi,
rakentaa näkymän toisenlaiseksi.
Elämä on vaiheita, kasvua
kaikkineen,
sanojenkin kanssa näen itseni uudistuneen.
En enää kirjoita kuin kirjoitin
ennen,
monien vuotten mennen.
Siksi jaankin kaiken
vaiheisiin,
nimeän ne joksikin, jätän elämään hiljaksiin.
Näen niistä kasvuni, sanojeni
tien,
uudella tavalla itseäni ja lukijaani nyt eteenpäin vien.
-harri
---
20.07.2007
Toivoit että kirjoittaisin...
Pientä elämää pienessä
maailmassani
Sateinen aamu. Lomaa ollut jo
pari viikkoa. Touhua ja mökin rauhaa, kuten tänäkin aamuna. Yötä valvoin
hyvän kirjan seurassa, ja ajatuksin jossain menneissä tapahtumissa, joihin
kirja viittaa. Selittää tapahtumia, auttaa ymmärtämään ihmistä, joka
käyttäytyi omituisesti, tietämättään.
Hyvän ystävän poislähdöstä
kuulin eilen. Toissayönä kauniisti lähti läheisten läsnä ollessa. Näin
vaimo kertoi urhein mielin. Helpotus lie kaikille pitkällisen sairauden
jälkeen. En surrut, olen onnellinen puolestaan, ystäväni siis, pääsi
vihdoin pois, lepoon tästä kaikesta, kun ei paluuta enää kuitenkaan ollut
yhä pahenevasta sairaudestaan. Lääketiede sen edessä voimaton. Ja aikansa
ihmisellä aina. Hyvää matkaa ystäväni, muista sanani, jotka sinulle
kirjoitin ja luin, pyysin sinua käymään tavalla tai toisella. Ja olemaan
minua vastassa, kun aikanani sinua seuraan. Kerro sitten mitä kaikkea olet
siellä löytänyt. Tänään uskon tällaiseen. Katsotaan ehtiikö asiat
muuttua ennen kuin oma aikani koittaa.
Sade ropisee mökin kattoon,
tuntuu niin ihanalta ja rauhalliselta. Remontin tuloksena syntyi ihana
tietokonenurkkaus parvisängyn alle, siinä nyt ensi kerran kirjoitan.
Elokuvateatterina se on aivan verraton, senkin yöllä testasin, pieni tila ja
hyvä akustiikka. Kaikki niin lähellä, imaisee katsojan sisäänsä.
Vaan sanoja, niitä kaipaan
itsekin. Moni sivullani käyvä ehkä odottaa. Sinäkin kultaseni heti
aamuhuomenen yhteydessä niistä muistutit. Käyt uskollisesti katsomassa, josko
oisin jotain jo vihdoin. Ei ole mieli innostunut, remontit jotenkin mielen
vieneet mökin tunnelman parantamiseen. Tänään kuitenkin istuin tähän,
vanhaan munatuoliin, jonka olen aikonut heittää roskiin jo monta kertaa.
Siellä se on kuitenkin varastossa kököttänyt muiden rojujen päällä
kallellaan, jotain vielä senkin päälle kasattuna. Sen iltamyöhällä taas
kerran mökkiin hain, kun elokuvan katsoa halusin, eikä todellakaan taida paljon
parempaa tuolia siihen tarkoitukseen olla, kuin ei tähän kirjoittamiseenkaan,
joka sujuu lempeästi siinä istuessa. Vai olisiko parempi sanoa, siihen
upotessa, matala ja selkää niin ihanasti tukeva. Pitää kait kunnostaa ja
ottaa taas tosissaan käyttöön. Nyt se jotenkin sopii tänne, kun remontin
tuloksena tuli lisää lattiatilaa.
Sanat ovat hiljaa edelleen. Ei
sellaista pyöritystä kuin aikaisemmin. Kestikin muutaman vuoden ihan putkeen.
Parhaina aamuina toistakymmentä runoa. Eräänäkin aamuna tunnissa kahdeksan
runon kokonaisuus, se "viittain tie", alle tunnissa kaikki. Nyt en ole
saanut yhtä runoa edes viikkoon. Vaan en ole hermostunut, jotenkin luotan
siihen, kuten jo jokin aika sitten kirjoitin, tämä on jokin välivaihe vain,
jossa valmistun johonkin uuteen, tai uudenlaiseen tapaan kirjoittaa. Ei kai
tämä loppunut lie kuitenkaan, siihen en usko, vaikka nyt onkin ollut niin
hiljaista.
Sade tuntuu kiihtyvän ja
naulitsee minut yhä rauhaisammin tähän suloiseen nurkkaukseen tänne parven
alle. Nautin tästä hetkestä, ei kiirettä mihinkään, ei häiriöitä,...
noo..., joku posti kilahti kännykkään, vaan olkoon siellä, en viitsi nousta
katsomaan. Ei kait se mikään kiireinen ole.
Oli minulla muutama sana, tai
ajatelma, tullut tuossa työn touhussa viikon aikana. Toinen koski ystävääni joka
soitti, siis hän joka nyt on poissa. Puhelun jälkeen piti heti kirjoittaa
sanat, jotka mielessä pyörähtivät. Etsin ne kohta. Ja toinen oli sellainen,
jossa mietin ihmissuhteen kasvua, siis uuden ihmissuhteen kasvua, ja mille
perustalle se vahvimmin voisi kasvaa tänä erikoisena aikana, kun solmituista
liitoista ei kestä puoliakaan kuin muutaman vuoden. Ja moniko päättyy
nykyään jo alle sen kriittisen seitsemän vuoden, tai silloin viimeistään.
Mikä lie se prosentti, ehkä jo yli 60, tai jopa 70.
Siis sitä mietin, sitä mikä
tekisi suhteesta sellaisen, että se kestäisi, tai olisi tyydyttävä pidempään.
Mitkä olisivat ne arvot, joilla onnellisuus säilyisi ja ehkä kasvaisi vain,
ei vähenisi heti ensi huuman jälkeen. Täytyyhän tähän nyt jokin ohje olla,
ratkaisu kestävämpään suhteeseen, sillä eihän ihmisen ole hyvä
yksinkään elää. Vaikkakin, onhan vaihtumisellakin puolensa, kasvattaa
ihmistä edelleen, vaikka onkin hetkin raskasta. Uusi suhde on aina tutustumista
uuteen maailmaan toisen kautta, uusiin ajatuksiin, uusiin tunteisiin, uusiin
tapoihin elää. Itsestäänkin löytää paljon uutta ihan huomaamattaan ja
elämä kirkastuu. Se antaa elämän iloa ja uskoa tulevaan, joka jo tunteiden
kuoltua on näyttänyt niin masentavalta. Joskus kuin kuolemaa odottavalta,
vapautta odottavalta. Vaikeita asioita nuo, vaan olen kokenut sellaistakin,
väsynyt pitkään suhteeseen ja ollut jo ihan elämänhaluton. Eron kautta
uuteen iloon ja uuteen elämän tarkoitukseen, sen olen nähnyt. Siksi en eroja
tuomitsekaan, enemmänkin kannustan silloin, kun yhteiselämä ei enää luista
ja toisen arvostaminen ja kunnioitus tipotiessään. Ollut ehkä jo pitkään.
Kas, sade hellitti jo.
Pitäisiköhän lähteä sahaamaan kuistin puita. Sen ajattelin laittaa uuteen
uskoon, tai siis muotoon. Toimivammaksi senkin, ja samalla vähän talon
ulkonäköä kohentaa. Onkohan lie isokin homma, ei aavistustakaan. Voi olla
että menee koko päivä, tai ties vaikka kuinka monta päivää,
yllätyksiähän tulee aina. Vaan onhan tässä näitä päiviä vielä, on
loma, ja rauhaisaa touhuamisen aikaa yksin ollessa. Vaan tuntuu kuitenkin
hyvältä tietää, että on joku jossain, joka ajattelee lämmöllä, se
lämmittää ja antaa ihanaa tapaamisen odotusta.
Pientä elämää pienessä
maailmassani, joka juuri nyt on jossain kaukana suuresta maailmasta.
Taas sade yltyi uudelleen, oikein
rivakaksikin. Siis ei kiirettä sittenkään...
Niin, tässä ne pari
kirjoitusta, joista mainitsin tuolla edellä:
Sinä lähdit,
ystäväin,
sinun vähenevän näin.
Maailma kutistui vain itsesi ympärille,
taistelit viime hetkesi meille, sinun rakkaille.
Viimeinen
soittoni sinulle, ...heräsit jostain syvältä,
vaivoin viel' juttelit minulle, tunsin, ei näytä hyvältä.
Sinun vain
nukkua täytyisi, olit ohjeen saanut,
jo viikkoja muutenkin maannut...
se kirjoitus tähän loppui, en
kai uskaltanut pitemmälle.
Jatkan tuota nyt tässä aamuhetkessä:
...ja nyt sinä olet poissa,
sen eilen kuulin,
vielä tällä viikolla sinut tapaavani luulin, vaikka tunsinkin,
ei aikaa enää paljon tällä matkalla täällä,
maan päällä.
Nyt olet poissa. Taas kerran
on mietittävä tätä elämän tietä ja tarkoitusta,
lähtöä täältä, jonnekin, joku osa meistä,
se joka ehkä huokasi kera viime henkäyksen, vihdoinkin vapaa elämän teistä.
Vaan mitä lie on se vapaus
jonka sait,
jota viime hetkille asti myös Raamattusi sivuilta hait.
Minä uskon, ja luotan, sait
enemmän kuin uskoitkaan,
sait uuden jatkon jossain muualla,
uudessa tilassa,
vaivoista vapaana,
hengittää uusin keuhkoin
uutta ilmaa ja uutta maailmaa,
jatkaa jotain vielä käsittämätöntä matkaa jonnekin,
...uskon, olet tänään
onnellisin meistä,
jotka saamme vielä arkkusi äärellä seistä ja miettiä menneitä,
ja tulevia,
elämän päiviä niin arvaamattomia.
Hyvää matkaa ystäväni. Älä
unohda minua, ja toiveitani, jotka mukaasi laitoin.
Sade jatkuu edelleen, ihanaa...
Ja sitten se toinen, jokin
ajatelma vainen:
Ihastua silmin
korvia myöten,
ihastua korvin silmillä syöden,
siin' alku ihastuksen tien, mi rakkaudeksi muuttua saattaa,
niin kauan, kuin ihastus ihmistä kepein siivin kantaa.
Vaiko,...
oppia tuntemaan ihminen, mitä ihastuksen harso ei peitä,
pitää lähellä vaikka rakkauden hulluus ei elämää täytä,
ei pois heitä,
kasvaa, oppia
tuntemaan toinen lähellään,
ihastua hiljaisesti sisäiseen,
kasvaa vähin erin kaipaukseen,
kypsyä rakkauteen mi kaveruuden kautta kasvaa,
ei ihastuksen, mi ihmistä vie kuin päätä pahkaa.
Oisko siinä
eväät viel' suuremmat onneen kestävään kasvaa,
kuin silmän kaipaavan kauneuden kautta,
oisko siinä
lie pohja, elämä kantava,
eikä kaveri, ystävä rinnalla,
niin pian ois pois pantava, onneton,
kuin jos ihastua toiseen vain sen tautta,
kun niin kaunis on.
Ai, löytyihän täältä vielä
yksi, sen kerran uimarannasta palatessa kirjasin:
Täss' katselen
paikkaa miss' yhdessä oltiin,
missä kesästä nautittiin hetki sitten.
Sinä muistelet
samaa jossain kaukana,
auringon lämpöä,
veden viileyttä.
Toisistammekin nautimme salaa,
mieleni usein siihen hetkeen palaa.
Huokaan, oi
oisitpa täällä mun rinnalla, rakkaani,
saisin katsella kanssasi kaunista järven selkää,
kuunnella lintujen laulua,
laineiden loisketta,
pitää sinua lähellä.
Niin, tässä
tuuli pauhaa, silloin oli tyyni,
naurusi rantakivillä hyppeli, pelkäsit veteen tulla,
...oli hauska hetki minulla.
Nonni, sadekin taukosi juuri
sopivasti, joten, hommiin hommiin...
-harri
---
06.06.2007
Kivinen
polku
Mikä sotki sen
virran mi sylihin valui,
mikä pilasi veden, …en olekaan onnellinen.
Ei virvoita vesi,
makunsa karvas, ihminen oikullinen.
Tie auki
nousta vuorelle,
auringon valoon kukkulalle,
vaan pisti jokin,
musersi sydämen,
söi luottamuksen,
toi epävarmuuden.
Lintujen laulu
vaakuksi muuttui,
huudoksi, parjaukseksi,
pilvetön taivas
pilvillä täyttyi,
maisema varjoisaksi.
Tämäkö se oli,
se virta mi jalkaini juureen välkkyi,
tämäkö se oli, jonka solina kauniina helkkyi?
Niin,…hetken
niin hienolta näytti,
sitten pettymys sielun täytti,
ei ollutkaan se
virta, joka elämää sisältänyt ois,
päinvastoin,
sen mukana meni toive ja tulevan ajatus pois.
Ja minä hullu
uskoin, kun siitä join,
hetken jo pientä onnea koin,
minä hullu uskoin,
...ja luotin,
juotuain murhetta tunnen ja huonosti voin.
-pettynyt
---
05.06.2007
Olet
niin pienestä onnellinen
Sinä olet niin
pienestä onnellinen,
pienestä sanasta vainen.
Sinä olet niin
vähästä kiitollinen,
kosketuksesta vainen.
Sinä nautit olla
kun katson sinua,
olet iloinen syleilyistä.
Sinä nautit kun
tanssitan sinua,
nautit yöllisistä hyväilyistä.
-harri
---
28.05.2007
Yks'
maanantain aamu varhainen
Hetki aikaa
ajatella,
uskoa ja toivoa,
on aamu,
yksi maanantai elon virrassain,
…yks varhainen aamu vain,
jo viideltä
heräsin toimittamaan askareitain,
…hiljaisin askelin vain.
Kesä tuli kuin
varkain,
eilen otsani poltin,
yöllä ukosti ja
satoi kaataen,
sitä rymyä katselin ja mietin:
Kuinka pieni
onkaan ihminen,
kuinka pieni onkaan maa,
kuinka pieni taivainen, mi yllämme kaartaa.
Kuinka pieni tämä pallo,
mi avaruuksissa yksin kiitää,
kuinka pieni ihmisen ajatus,
mi pään sisällä liitää.
Ja kuitenkin,
kuinka suurelta kaikki tuntuukaan, kuinka pelottavalta,
ystävää painaa sairaus,
vähenee elämä kaikkialta.
Kuinka suuri on
murhe min epäusko tuottaa,
kuinka raskas toivottomuus elämän,
joka päivä puutetta juottaa.
Kuinka suuri on
pienen pään ajatus,
kehäänsä väsymättä kiertää,
kuinka suuri paino,
kun se ylen aikaa hiertää.
Kuinka
pienestä ilosta,
yhdestä ihmisestä rinnalla,
kaikki kauheus jo kauas katoaa,
kuinka paljon toinen ihminen, voimaa toiselle antaa.
Ollos onnelinen,
jos liikkua saat,
kulkea, mennä, halujasi toteuttaa,
… toisella elämä vähin erin kaikkea sammuttaa.
Ollos onnellinen
kun vatsasi täys, eikä puutu mitään,
ilmaista iloa ja onnea niin paljon:
kevät ja kesä,
lintuin laulu, luonnon kauneus,
kutsuva järven kimmellys.
Kunhan tuo sumu mi
maata nyt samentaa,
kunhan se katoaa, alkaa kesä,
…alkaa
ihana uusi kesä,
odottaa mökki, kesäinen pikku pesä.
-harri
---
20.05.2007
Vaiheitten
välissä
Sanat ovat hiljaa
olleet jo viikkoja,
turhaan mukanani kantanut vihkoja,
joihin piirrellyt liitäviä sanoja,
elävän aikani iloja ja suruja.
Tämä hetki on
ollut niin hiljainen,
tämä kevät, joku sanani söi,
sanattomalla hiljaisuudella minua löi.
En usko, että
tämä kuitenkaan löynti on,
miksi syytöntä lyödä täytyisi,
miksi kurittaa kaipaavaa,
elämän syliin haikaavaa,
miksi vielä
pitäisi lyödä,
ennestään onnettoman onnea syödä.
Eei, …ei tämä
ole lyöntiä,
sitä arvuuttelen tässä Keravan kauniissa puistossa,
aurinkoisella penkillä,
jumppaesityksien tauolla.
 
Tämä on vain
vaihe,
hiljainen hetki vaiheitteni välissä,
yksi tie on päähänsä päässyt, toinen alkuaan odottaa,
oikeaa aikaa oveansa raottaa.
Sitten taas
virtaavat sanat, ma luulen,
sisäisillä korvilla kauniita sanoja kuulen,
miten aukeavat
asiat mieleni ajatuksiin,
vastaavat kysymyksiin, kaipauksiin.
Niin… tämä
vain vaiheitten välinen hetki,
vaikka onkin raskas,
tulee elämäni ilo pian minulle takas,
…ja onhan täss rinnalla ihminenkin rakas.
-harri
---
16.05.2007
Kuin
pienet keijut
Ovat ystävät
kuin keijuja siipineen,
helline kantavine sanoineen,
katsovat
hiljaisesti kulkevaa,
otsansa murheseen painuvaa.
-Sanasi ovat
kauniita, he sanovat,
ne kantavat, onnea ja iloa antavat,
kulkevat rinnalla kaipaavain,
ovat olkana vajoavain,
puhuvat sanoja lohduttain,
luovat uskoa armahtain.
-Älä väsy, he
vahvistavat,
olet runoilija, runojen tiellä kulkeva,
sanoillasi muita auttava,
eivät vain sanat lohtua tuo,
vaan sisältö sanojen, miss' elämä tulee luo.
Näin kantavat
keijut, sanansa hellät ja kauniit,
käsiään tarjoavat:
-Oi tartu, oi
tartu,
jaksa viel' hetki ja laaksossasi vartu,
ei piirtyneet turhaan sanasi raskaat ja hellät,
niissä on voima, mi ihmistä hoitelee,
virvoittavan veden tapaa sisintä voitelee.
Pilkahti valo,
välkähtikö aurinko laakson pohjaan,
vai keijunko kimallus silmiäni viilsi,
jokin lähellä niin kirkkaana kiilsi.
Kimallus keijun
valoa tuo,
viel' kirkkaampi vuoripuro, joka tulee mun luo,
vuoren rinteeltä auringon valoa taittoi,
toi toivon, polun vuorelle eteen laittoi.
-harri
---
12.05.2007
Minä
kiitän Sinua,
uskollinen ystäväin
Minä kiitän Sinua, uskollinen
ystäväin,
olet jaksanut sivullani käydä ja toivoa,
jokaiselle aamulle uusia sanoja.
Kuten olet huomannut, ei
sanat käskien,
ei toivoenkaan,
ei itkien, rukoillenkaan,
tulevat jos ovat
tullakseen,
lipuvat eteeni vilkkaasti tai hiljalleen,
tai sitten, …kuten nyt,
sanojen virta hiljennyt.
Kuinka mieluusti sanoisin,
ootahan hetki, kohta täältä tullaan taas,
vaan, vaikea on heikon luvata, kun kulkee vähän siipensä maass'.
Ma toivon, tietenkin, viel'
koittaa päivä joka kasvattaa minut eloon,
aukeaa eteeni tie uuteen unelmaan,
jossa sanani viel' kauniimpana
eteesi tulevat,
sisältö, niiden maailma, sinut jälleen syliinsä ottavat,
hellinä rinnallasi kulkevat,
avaa sieluusi uudet unelmat,
hoitaa menneesi puremat.
Kuten sanoin, en luvata voi,
vaan jos joku sanojen ja runojen henki,
olenhan kertonut, …olen vain renki,
…jos joku sanojen henki
hyväksi näkee,
hän minut uudelleen pukee ja valjastaa,
etsii muodon Leinosta, Onervasta,
tai jostain muusta menneestä taitavasta,
avaa vaikka ihan uuden tavan
sanoja muistiin piirtää,
sillä tavoin itsensä maailman silmille siirtää.
-sanojen renki
---
12.05.2007
Vuorten tie
Olet kaivannut runojani,
ystäväin,
…niin minäkin.
On ollut niin hiljaista,
ei solju sanat, ei mieleni ilossa.
Ennen sanat vilkkaina
ilkkuivat:
"ota kiinni jos saat!
kurkota kurkota, ehditkö tavoittaa!".
Moneen ehdinkin, kynäni,
sormeni, kiirusti käi,
moni ihana vilahdus minulta tavoittamatta jäi.
Nyt yksi, vain yksi tumma pilvi
lipuu kohdallain,
viitsisinkö tarttua, jaksanko, on niin raskas,
vaivaisen hetkeni valitus.
Ehkä joku ymmärtää, tämä
olla voi merkki oikean tien,
jos ….kerran vielä sanoa uskallan,… runoilijan tien.
Ei muilla ole ollut helpompaa,
laaksoaan kukin vuorollaan raahustaa,
laaksoa, jossa hiljaisuus niin tappava,
ihmisen olemusta koetteleva.
Vaan siellä pohjalla,
siellä yksinäisyyden ahjossa,
siellä hiottu moni sana, moni laulu, kaunis taulu,
siellä pohjalla kasvaa herkän tie,
hetkeksi iloon ja onneen vie.
-
Ei katkeruus, ei viha mull'
mielessäin oo,
ei suuttumuskaan minkäänlainen,
elämän väsymys vain,
sen keväiseltä matkaltani sain,
kun onnea ainoaa itselleni hain.
Olen uskonut, ...uskonut
turhaan,
toivonut, ...toivonut toivotonta,
olen odottanut, ...odottanut näkymätöntä,
kuunnellut, ...kuunnellut vaiennutta.
Minua painaa, ...painaa jokin käsi
suuremman,
elämän suuren, arvaamattoman,
minua painaa, särkee, pienentää,
sisäistä voimaani heikentää,
etten olisi, ...etten olisi se
suuri ihminen,
etten olisi se itsenäinen,
etten olisi suuri rinnalle toisen,
etten olisi niin suurenmoinen,
että kasvaisin pienuuteen,
että kasvaisin suuruuteen sen kautta,
kestäisin edessäni olevat päivät,
vaikka ois edessä millainen laukka.
Etten sortuisi suuruuteen, vaikka
olenkin pieni,
etten sortuisi viisauteen, vaikka olenkin tyhmä,
etten sortuisi tuntemaan elämää, mi arvoitukseksi aina jää,
näkisin, mikä elämässä tärkeää.
Siksi kuljen tietäni
tänään,
niin hiljaista,
koettelevaa,
sisälläin tappavaa,
että olisin joskus se, mitä
vielä toivoa uskallan,
mihin tähtään, vaikka en enää jaksakaan,
uskokin mennyt menojaan,
tänään kaikki... kaikki niin paikallaan.
-
Tämän kirjoitin palasina
viikkoni varrella,
pätkän silloin, toisen tuolloin,
eivät kepeinä kulkeneet kuin liitävät keväiset sitruunaperhoset,
enemmänkin kuin vaakkuvat aamuiset varikset,
ja kirjoitin näin…
Ma kuljen niin hiljaista tietä,
työn äänet kaikonneet,
menemiset, täytymiset, hervonneet,
ajatukset sammuneet,
unelmatkin unohtuneet.
Ma kuljen niin hiljaista tietä,
vanhat osaamiset rauenneet, uudet kaukana jossain,
vain tämä päivä, tämä hetki, matkassain.
Onko tämä jokin laakso
korkeitten vuorten välissä,
ei aurinko pohjalle paista.
Tuolta tulin, korkealta
vasemmalta,
tuonneko pian menen, katson vuorta oikealta.
Tämä vuorien välinen laakso
ensin maista, ja katso,
kuinka kaunis olikaan tuo vuori miltä alas laskeuduit,
kuinka kauniit sen rinteet,
kuinka ihanat sen puutarhat,
kuinka kauniisti kaikki kukki ja loisti,
luonnon äänet ja tuoksut iloa onnea toisti,
…voi kuinka sieluni siellä loisti.
Olihan senkin takana laakso
mistä nousuni alkoi,
miten pohjalta rinteelle kapusin,
vuoren seinämää hitaasti nousin,
korkeimman huipun tavoitin.
…Tuulinenko lie,
eikö lupaa ollut sinne pesää rakentaa,
alas piti matkaa jatkaa,
vuori jättää ja laakson hiljainen pohja tavoittaa.
Tuossa edessäni nousee toinen
vuori,
sen rinteille paistaa aurinko,
siellä kukkivat kummut,
rypäleet, viikunat, maukkaina,
siellä loistaa kaikki niin kauniina,
…nousun askelmat odottaa raskaina.
Kas, vielä korkeampi on
uusi vuori,
korkeampi mi taakse jäi,
josta onnellinen tiensä alas käi,
…sille vuorelle iloni, onneni jäi.
Onhan onnea uudellakin,
kauemmas kantavalla, ylemmäs yltävällä.
Siellä laulavat linnut kuin
lauloivat ennen,
virtaavat purot ja sanat kuin silloin,
kun virtasivat kuin ohimennen.
Siellä huipulla katselen
kauneutta maan,
kurkotan, onnea kosketan, näen ihanan taivaan.
Vaan, ensin on tämä laakso
läpi käytävä,
sen suot rämmittävä,
koleikot paleltava,
hiljaisuus kuunneltava,
vanha ihana unohdettava,
maahan lepoon painuttava,
sitt' aika on alkaa vuorelle
nousta,
askel askelelta kuulla ja uskoa,
tuolla, tuolla rinteellä elämäni taas hymyää,
unohdan laakson, unohdan murheen, mi vielä hetken päälläni lymyää.
-harri
---
Hiljainen
runoilija
Tämä merkki on
voimasta suuremmasta,
sanat ei käskien kulje,
jokuko jossain päätti, ei sanoja minulle.
Kertois, oi
kertois ees mikä tahtonsa,
mikä suunnitelmansa tuleviin päiviin,
ei kai sanansa loppuneet lie,
edessäkö taas uusien tekojen tie.
Miksi olet niin
hiljaa, sinä sanojeni valtias,
miksi hiljenit, sinä runojeni henki,
tiedänhän minä, sen tunnustankin,
olen vain sanojesi renki.
Vai löikö joku,
murskasi sanoillaan elävän herkän,
katosiko uskoni vaivainen,
luottamus hyvyyteen sanojen,
löikö joku,
satuttiko sisäistä mieltä,
ei ääntä kuulu,
sanojen hellää kulkua sieltä.
Tässä istun
aamupöydässä yksin ja hiljaa,
kuuntelen kuin kuuntelin ma ennen,
silloin, kun sanat virtasivat kuin ohimennen,
ei ollut niillä
alkua ei loppua,
ne olivat kuin ainaisena vaivana.
Nyt istun ja
jonnekin tuijotan,
kauas, ...kauemmas kuin koskaan ennen,
huokaan tätä
hiljaisuutta,
…ei ole elämä kuin oli ennen,
silloin, kun kulkivat sanat kuin ohimennen.
-hiljainen
runoilija
---
*
Huomenta
Sinullekin
Täss' istun koneen ääressä ja kirjoitan... kirjoitan jotain.
Napsin sanan tuosta, ja toisen sanan tuosta,
...irrallisia... yksinäisiä...
...kuin harhailevia, kotiaan etsiviä...
Niitä napsin ma
haaviini reikäiseen,
joku eksyy mun verkkoni silmään, ei reiästä karkuun osunut,
pieni toive, ...en turhaan haavillani hosunut.
Kuka paikkaisi
haavini särkyneen,
kuka ripottelisi sanoja hiljalleen,
...taitaa nukkua
vielä,
vai muualleko lie,
on käynyt mun sanojeni valtiaan tie.
Jospa ottikin
kevätloman minulle ilmoittamatta,
unohti vain kertoa että lähti,
ei muistanut että täällä on yksi, joka aina aamulla odotti.
-hiljainen
runoilija
---
"Ihanaa,
että sanat taas saapuvat
luoksesi.
Jo niitä kauniita ja kuvailevia sanoja olen toivonutkin voivani lukea.
Olen niitä oikeasti jo kaivannutkin.
Voi ystäväin...
Eiväthän nämä
vielä ole niitä,
nämä ovat vasta huokailua, kun olen ilman niitä..
Oi kunpa
kulkisivat,
oi kunpa löytäisivät sen uuden uoman mit' etsinyt oon,
vaan kuivako lie keväinen maa,
mi sanat itseensä upottaa,
eivät jaksa
liristä mun eteeni kukkimaan,
eivät jalkaini juureen tuoksumaan,
jonnekin matkalle
jäävät,
jonnekin, en niitä nyt nää,
...onko tää kevät uusille sanolle vielä liian kylmää.
-hiljainen
runoilija
---
Yllättävä
kohtaaminen
Kohdata ihminen
tiellä,
kohdata arvaamaton kulkija siellä,
missä ei osannut odottaa
apua antavaa.
Kohdata ihminen
tiellä,
missä raskasta taakkaa selkä kantaa,
kun yö ei anna rauhaa,
päivän matka kuin liiaksi painaa,
…kohdata ihminen
siellä,
raskaalla tiellä.
Mistä tuli kuin
sattuman satona,
näkikö joku,
tiesikö tarpeen avuksi olla,
ohjasiko toisen toiselle, kun oli jo niin kylmä olla.
Antoiko valon
pimeälle tielle,
antoiko lämmön silmistä katsella,
antoiko reilun käden koskettaa,
antoiko uskoa tulevaan.
Sen teki joku,
joka toisen jo väsyneen näki,
kuormansa alle painuneen,
ajatuksiinsa vaipuneen.
Siin' seisoi
edessä yllättäin,
ihminen, vaiko enkeli, kävi hetken vierelläin,
kertoi kauniita
sanoja,
maalaili tulevan kuvia,
antoi uskoa huomiseen,
lohdutti tielle onneen.
Kas, ehkeli
hahmoss' ihmisen,
kulki rinnalla yksinäisen,
mi tietään on taistellut, katsellut kauas,
ei nää, ei ymmärrä, ihminen hauras.
Nous montusta
toinen, kun toinen käteen tarttui,
katso, minä autan sinua,
mielensä iloon varttui.
Näkikö joku, vai
luulenko vain,
kulkeeko enkeli rinnallain,
auttaa matkalla
hetkisen,
pää nousee huokaisten.
-harri
---
16.04.2007
Sidottu
hetki
Sidottu on sanat,
sidottu on ääni,
sidottu on elon
hetki,
sidottu on pääni.
Ei sanoja,
ei suunnitelmia elämän eteen,
liian usein aatos vie kyynelveteen.
Eikö riitä se,
ett' itsellä ois herkkää,
ihminen yks', ja ihminen kaks',
tuo ongelmaa pelkkää.
Yks' pyörittää
ajatukset kaukaisille teille,
toinen jo sanoilla taitamattomilla lyö,
runoilijan kynästä sulan väpättävän syö.
Sanat ei lennä,
ei ajatus ennä itsen yli ei taa,
murheissaan vain katsoo ja odottaa,
ett' aukeais'
tää tilanne,
avautuisi elon portti jo tietä uuttä käydä,
missä saattaisi
nähdä auringon valon niin kirkkaana,
missä vedet uudet niin raikkaina,
kuulla heleäin
lintuin laulu,
jossa maailma kaunis kuin kaunein taulu,
missä rakkaan
kanssa vois' yhteen kasvaa kirkkkain silmin ja huolia vailla,
vain kauniita ajatuksia kaikkialla.
Vaan,… niin…hetki
viel' ootettava, ett' loppuis tää kasvatustie,
tää outo ja kuluttava,
jo aamulla, unen jälkeen, nukuttava,
ett' avautuisi se
lauluin tie, se sanojen laulun tie,
joka taas uusiin elämän kuviin tään hiotun matkaa vie.
-harri
---
13.04.2007
Hiljainen
runoilija
Hiljainen on
runoilija,
miettii,
pitäisikö sivusto lie sulkea,
jaksaako kukaan sanoissa rinnallani kulkea.
Niin,
..pitäisikö tää ikkuna elämään sulkea tai lukita,
runoilijan suu sanoista tukita.
Vaikka, onhan
täällä kävijöitä,
tuntemattomiakin elon tien kulkijoita,
vaan, mistä
tiedän mielensä,
mistä tiedän vaikk' haavoittavan kielensä,
tutkiiko ilossaan
ja onnessaan,
vai kaivaako vain kuoppiaan.
Ei maailma ole
kiltti, ei ihminenkään aina,
sanat tuskaa tuottavat painavat selässä raskaina.
Olinko avuksi,
avasinko maailmaa uutta,
annoinko uskoa elää tulevaisuutta,
loinko kuvaa
ihmisestä aidosta,
rinnalla kulkevasta rakastavasta.
Onnistuinko
sivullani välittämään elämän sanoja ja ajatuksia,
vai olivatko vain turhia huokaisuja.
Niitä täss' nyt
miettii runoilija parka,
mielensä vähän pelokas ja arka.
Ah', oispa elämä
vihdoin kuin on toiveeni mun,
saisin syliini kaiken sisäiseni kaivatun.
-harri
---
04.04.2007
Aamuinen
huokaus
Kuulin naisen
huokaavan huoneessain,
minä siihen heräsin.
En ääntä
tunnistanut, en ketään nähnyt,
heleä huokaus vain,
minut unesta etsi havahduttain.
Kuka kaipasi,
halusiko kertoa jotain,
koskettiko lie unista hiljaa,
seisoiko pitkäänkin
rinnallain,
lukiko ehkä mun elämäni kirjaa.
Oliko se uni,
vaikken muista muuta,
vaiko ihan oikea ääni,
joka korviini kuului, tunki sisimpääni.
Oliko joku
huolissaan minusta kun niin huokas,
vai kuvittelenko vain,
oliko näkymätön hetken mun seuranain,
huokasiko lie
taakkojain,
vai kantoiko vaikka osan pois huokaisten, huokasten vain.
Niin, …vai
kuvittelenko, kuvittelenko minä vain.
-ääneen
herännyt
---
01.04.2007
Kevät
Kevät,
herää ihmisen mieli,
aurinko voimansa näyttää,
ihmisen sisäisen elinvoimalla täyttää.
Valo on voimaa,
pimeys on yötä,
kevät tekee meissä elvyttävää työtä.
Elettiinhän
ennenkin,
taisteltiin talvi ja tuulet,
voideltiin rohtuneet huulet,
…nyt sinä
lintuin laulut taas kuulet.
Ota vastaan tää
aika, tää hetki keväinen,
avaa silmäsi elämälle, ole onnellinen.
Lähde ulos ja
tarkkeile, mitä elämä elävälle tekee,
synnyttää kuolleet solut,
rakentaa vaikk' uusiksi elämän polut,
tuo luoksesi
kaivatut kauneudet,
kukat, tuoksut, virtaavat veet,
iloiset hetket ja
lauhat tuulet,
hiljaiset äänet korvissasi kuulet,
elää, kasvaa
kauneuttaan maa,
kaikki taas kerran niin herkkänä kukoistaa,
eläköön kevät,
tulkoon kesä,
siin' on taas kerran mun onneni pesä,
… oi tule, sinä
menneistä armahtava kesä.
-harri
---
30.03.2007
Sinun
osasi
On rakkaani
hiljainen, hiljainen vain,
hetkisen kulkenut rinnallain.
Kouluni kova,
ahjoni kuuma,
sanojen synty, runojen huuma.
Kuumuus polttaa jo
rinnalla kulkijaa,
illoin syliinsä sulkijaa,
pelkää
vierellä, katsoo, miten kestää tuo herkkä,
runoinsa kovan koulun, pian ranka pelkkä.
Siin' kulkee
rinnalla toinen ja pelkää,
kun koetus painaa runoilijan selkää.
Miten voisin mä
auttaa,
ottaa itselleni osan sun taakkaa,
…hän hiljaisesti huokaa.
Et auttaa voi
rakkaani, tää ahjo on mun,
kuin on myös surut ja sanani nää,
rinnallain kulku
on osasi sun,
rohkaista hetkin, olla pystyssä pää.
-harri
---
27.03.2007
Ahtojäät
Huolet puristaa
kuin ahtojäät,
niitä talvi syliini pusersi,
limittäin,
lomittain, rantaa painavat,
päivät kuin tyhjää nuhersi.
Onneksi kesä saa,
aurinko jo jäitä sulattaa,
heltiää ote kuin
syyttäjän,
purkautuu paine syyttömän,
vapautuu rannan
kauneus, tulee pian kesä,
kurkkii ensi kukatkin,
rakentui huomaamatta lemmen pesä,
…tulee pian taas
uusi kesä.
Olihan ne kauniita
ne jäätkin,
ja kylmiä ne pakkas-säätkin,
puristi, rutisti,
kiinnitti paikalleen,
hetkin kuin henkeä salpas,
siin' paineessa
kuitenkin,
kynä kirjoittajan ahkera ja valpas.
---
Minua sattuu tää
paine,
ei sitä toiset nää,
näkevät vain
sanat,
...sehän tässä ain tärkeää.
Ei näe painetta
lukija,
ei tuskaa kirjoittajan,
ei päiviä,
hetkiä, taistelon,
ei huokauksia hiljaisen kuuntelon,
ei levottoman
sydämen sykettä,
ei kuule sen hetkittäistä jyskettä.
Sielt' ahjosta
putkahti pien sananen,
värisevä, hellä ja lämpöinen,
…sielt' ahjosta
putkahti sananen,
huokaus, …olen onnellinen
-harri
---
26.03.2007
Ihminen
rinnalla
Omistaa ihminen
rinnalla,
silmiin katsova ja naurava,
hyvää tahtova ja syliin haluava,
joka sanoo sanan
oikean,
hetkeen ja tilaan sopivan.
Ei pelkää sanoa
suoraan,
ei itseään piilottele,
ottaa viel'
riskejäkin toisen tähden,
sanoo vaikk': "Ellei sovi, minä lähden",
…ei asioita silottele.
On suora ja rehti,
hetkessä lempeä,
sylinsä hohtaa lämpöä,
silittää
päätä ja huokaa: "Voi sinua pientä",
ymmärtää elämää ja ihmistä.
On ihminen
ihmiselle,
herkkä toiselle herkälle,
kättensä taidoin
kautta kaikki toimii,
ilon ja surun hetket vierellä kulkien poimii.
Siin' on ihminen
rinnalla ihmisen,
luottamus yhteisen sydämen,
rauha min sielu
sielusta saa,
murheet hetkin mielestä katoaa.
Käsi ja katse
toista armahtaa,
salaisesti, sanoittakin, tuntee, … hän rakastaa.
-harri
---
23.03.2007
Salaiset
vierailut
Vierailetko
luonani salaa etten sinua näkisi,
vain jonkin merkin jätät, etten uutta olemustasi pelkäisi.
Olet käynyt, sen
huomaan, kun jokin asia on toisin kuin lähteissä,
milloin on tippunut seinältä jokin mahdoton,
milloin lattialla pehmo,
milloin vain aavistus, olet käynyt,
jokin tunne hento
Merkkejäkö
minulle jätät, et unohtanut ole,
lupaustasi salaisesti täytät,
käynnistäsi jonkin vihjeen aina näytät.
Vaan eikö lupaa
lie ilmestyä minulle,
eikö herkkä mieleni kestäisi,
kohdata toinen
rajan takaa,
mieleni pian sekoaisi.
Voithan olla
taaskin tässä vierellä kun tätä kirjoitan,
kynttilää poltan sun tahtosi mukaan,
…vaan eikö näe sinua kukaan.
Ei raja ole pitkä
ei paksukaan, sen tiedän jo ennestään,
vaan ihmisen tähden,
herkän ihmisen tähden se salaisuus on,
meille ajassa kulkeville avautumaton.
-harri
---
Kuka
tuntee mun ystäväin
Kuka tuntee mun
ystäväin,
kuka sanoa voi, kuka on hän,
joka täyttää mun elämän.
On sylissä illoin
mull' monikin,
tansseissa kanssaan iloitsin,
ehkä viel' käsi kädessä kuljeksin,
vaan oliko
naisystävä kuitenkaan,
oliko ystävä vain,
jolta ihanan tanssi-illan lahjaksi sain,
…oli hetken rinnalla ystävä parhain.
harri
---
21.03.2007
Mielen
luontopolut
Ihminen muistinsa
varassa kulkee,
se kaiken elämän säätää,
tieto, taito,
viisaus,
kokemus, elämän katsomus,
elon suunnan määrää.
Ilot nostaa iloa
hetkiin,
surut mieltä usein painaa,
ajatus kulkee
muistojen teillä,
ei aina anna rauhaa.
Uusi polku, uusi
ajatus,
vanhoilta poluilta pois nostaa,
jättää ne sammaloitumaan silloin,
kun elo tarjoaa vaikk' ihmistä uutta aamuin ja illoin.
Jos uusi tie on
vahva ja kestävä,
ei surun silmiä niin usein pestävä,
metsittyy, katoaa
se surujen tie,
ei ajatus sinne useinkaan vie.
Sen tutut mutkat,
kivet ja kannot,
kauniit mättäät, myrskyin annot,
ne vaipuvat luonnon sekaan.
Uudet polut
painautuvat,
uudet paikat levolle, maisemille kauniille,
uudet kukkulat kaiulle huutaa,
…se samoja kauniita sanoja vastaa.
Muisti on kuin
luontomme tää,
miss' kuljet sä ihminen, sinne ain merkkisi jää,
vaan jos
kulkematta oot hetkisen,
kuljet uusia teitä kauneuden,
metsittyy tuo vanha tie,
et kohta löydä paikkaa mistä polku sinne vie.
Elämä täynnä
on luontoja mielen,
uudistuu, kasvaa, muotoutuu,
siellä luonnossa ihminen kulkee ja tietänsä käy,
ei niin pitkälle eteen ei taakse näy,
vanhat pois unhoittuu.
-harri
---
20.3.2007
Miks'
itket sa lapsonen
Miks' itket sa
lapsonen,
puuttuuko jotain.
Vaikk' mennyt on
kaikki,
monestikin mennyt,
elämä ottanut,
niin miks' itket
sa lapsonen,
onhan sinulla myös ollut,
ei tyhjästä ottaa voi,
olet siis ensin saanut,
koittanut monesti elon ihana aamun koi.
Miksei nytkin niin
olla vois,
…aamu uusi
edessäsi siintää,
onhan kevät taas,
elämä syntyy pian,
linnut laulaa ja kukat on maass'.
On elämää taas!
Miks' itket sa
lapsonen,
kuin puuttuis sinulta taas kaikki,
vaikka, kun katsot
tarkkaan,
oikein tarkasti mietit,
onhan viel' yhtä ja toista,
elo tässä puutteessakin niin suurenmoista.
Miks' itket sa
lapsonen,
minä surusi näen,
huolen sisällesi piilotetun,
surun syvälle kätketyn,
kaipauksen kuin unohdetun jo,
…on kuin ois kovakin sun kohtalo.
Vaan ei se ole
sitä.
Kevät elon
synnyttää,
sen eteesi taas kirkkaana avaa,
kohta sun mielesi uutta kesää onnessa ravaa,
etsii kukkia,
tuulia raikkaita,
vesiä virvoittavia,
saunan höyryjä ja tuoksuja,
tiedä vaikk' taas lemmen juoksuja.
Älä itke sinä
lapsonen,
ei sinulta mitään puutu,
ei puutu huoliakaan,
vaan ei puutu elämän kauneuttakaan.
-harri
---
17.03.2007
Muistojen
maissa
Muistojen maissa,
kirjoituksissa vuoden aikaisissa minä kuljen,
kaiken uudelleen syliini suljen,
suloinen rakkaani
joka matkasi rinnallani onnemme teitä,
kaikki ihanat vanhukset, …kuinka kaipaankaan heitä,
…olen nyt yksin.
Kuinka paljon
mahtuukaan yhteen vuoteen,
iloja,
suruja,
ihmisiä,
runoja,
…niin, runoja…
melkein tuhat, mä
luulen,
ja kaiken nyt uudelleen korvissani kuulen,
kun kirjaa teen matkastain
rinnalla hiljaisten kulkijain,
…kaipaan heitä
ain.
Tämä selittää
tään hiljaisen hetken,
sanat uudetkin lepäävät,
uudet työt,
ihmiset, uus' kevätkin,
aiheita ja sanojako keräätkin.
Vaan kuin kuollut,
kuin kuollut on tää pienen runoilijan mieli,
vaiennut on Suuren Runoilijan lempeä kieli,
mi ain aamuisin
herätti sanoillaan,
päivien seassa käski kirjoittamaan,
iltamyöhällä viel' valvomaan sanainsa eessä,
…nyt seison
rauhaisten muistojen tyynessä veessä.
Vai, jospa onkin
tää vain päätös yhden vaiheen,
kuin oli edellinenkin, ruusun valkean,
täss' kuljin mä
tietä keralla vanhuuden,
mun oman tulevan.
-harri
---
11.03.2007
Sinä
Onnellinen
(Q)
Varjele onnea mi
sylissäsi on,
tänään et ole onneton.
Varjele onnea mi
sylissäsi on,
se ei koskaan ole loputon,
se on vain lainaa,
sanotaan,
ja helposti haihtuvaa,
ei kädess'
ihmisen,
ole omistus sen.
Oi, kuinka paljon
on onnen etsintää,
löytää rinnalle toinen,
ihminen mi onnea
toisi,
ett' toisen siinä niin hyvä olla oisi.
Kuinka paljon
etsintää, kuinka paljon kaipausta,
kuinka paljon pettymystä, turhaa onnen haikausta.
Siks', kell' onni
on,
hän olkoon onnellinen onnestaan,
laulakoon ilolaulujaan,
pitäköön hyvänä, ...ah' niin hyvänä, armastaan,
jonka syliin saa
illoin painaa pään,
ilman pelkoa, että yksin jään.
Siin' elo
väsynyttä armahtaa,
kun rakas huokaa rakastaan.
Tämä muista sä
tyttö kaunoinen,
ett' elo olla voi niin ihmeellinen,
…on lahjaa saada
olla onnellinen.
-onnellisen
nähnyt
-harri
---
08.03.2007
Naistenpäivänä
Onhan nainen muutakin
Onhan nainen muutakin,
kuin nainen miehelle,
jolle ilo elämälle,
vesi kielelle.
Onhan nainen ihminen
mi maata rakentaa,
vie eespäin eloa,
lapsia rakastaa.
Hoitaa kodin, hoitaa perheen,
vastaa taustatoimesta,
johtaa maata monin paikoin,
on osa koko laitosta.
Siin' nainen on kuin mieskin
tänään,
arvonsa tasassa,
iloiten kulkee rinnalla miehen,
valta matkassa.
-harri
---
05.03.2007
Myrskyn
jälkeen
Niin hiljaista,
elämän tyhjyyttä,
miten paljon ymmärtämättömyyttä…
Kuka ymmärtäisi
tämän kirjoittamisen palon,
kuka näkisi mun sisälläni roihuavan kuluttavan valon.
Kuin myrskyn
jälkeen,
asiat kaikki levällään sinkoutuneena sinne ja tuonne.
Ei mikään kai
kadonnut kokonaan,
vaan etsittävä taas uudelleen rikki lentäneet palaset,
koottava mitä
koottavissa on,
rakennettava uuteen muotoon.
Vaan toihan myrsky
myös mukanaan uutta,
muulta eteeni sinkoutunutta,
asioita,
uusia hahmoja,
ajatuksia tulevaan ja mielen halauksia,
ihania uutuuksia,
…kasvatti
viisautta.
Sikin sokin on
ympärilläin vanhaa ja uutta,
levottomin mielin katselen tulevaisuutta,
ois tehtävä
tämä ja tuo,
ois korjattava mi rikki meni,
jotain palasia myrsky mukanaan vei.
Mutta nämä uudet
mitä eteeni toi,
näissä jo mieleni vilkkaana askaroi,
oi, kunpa ehtisin
pian tämän ja tuon,
…no, ensiksi kyllä aamukahvin rauhassa juon,
ja mietin…
oisko lie
kuitenkin hyvä olla hetkinen yksin ja hiljaa,
leikata omissaan tätä elon kaunista huojuvaa viljaa,
… olla hetki
vain ihan hiljaa.
-harri
---
01.03.2007
Sydän
palasina
Minusta tuntuu,
ett' kun minut viimein pöydällä avataan,
sydän puuttuu,
ja sydämettömän eloa joukolla tavataan.
Miss' on tään
miehen sydän,
millä ihmeellä se kulki,
outo tilansa tuli viimein julki.
Sydän on jaettuna
palasina maailmalla,
pieninä kirjaimina, hellinä tunteina,
lapsilla tapaamattomilla,
rakkauden teillä
kuluttavilla,
toteutumattomilla unelmilla,
ihmisillä
ihanilla kohdatuilla,
elämän kuin väkisin erottaneilla.
Siell' on mun
syömmein palaset,
matkassa muiden kulkevat,
vaan jossain lie
kätkössä myös palaset nuo,
jotka eloni teillä tulivat mun luo,
…minua kaipaavat ja rakastavat.
-värisevä sydän
---
28.02.2007
Elämä
on kaunis, ja sielun vapaus
"Elämä on kaunis ja hyvä
elää sille,
jolla on aikaa ja tilaa unelmille,
…ja sielun vapaus".
Nämä sanat lainatut aamulla
mieleeni ensimmäisinä nousivat
kun silmäni aukaisin,
…jolla on aikaa ja tilaa
unelmille,
…ja sielun vapaus.
Unelmissa on elämä, sanotaan,
ja ilman unelmia ei olis elämää,
entä sielun vapaus, mitä se
sitten on,
annettu, vaiko saatu kuin osa kohtalon.
Että sielu ois vapaa, sinua ei
saa kukaan omistaa,
vaiko että sieluasi ei saa omistaa toinen,
selitys tuon lausahduksen kun
ratkeais,
ois vastaus jo suurenmoinen.
Vangittunakin voi sielu olla
vapaa,
vapaana voi sielu olla vangittuna,
elämän mahdollisuuksilta kahlittuna.
Se lie ilmapiiri, miss' ihminen
elonsa täyttää,
tila jossa saa näyttää,
minä elän,
minä olen,
minä elämästä nautin.
Vaikka kuten minä juuri nyt,
kun yksinäisen aamukahvin keitin.
Ei painosta toinen ihminen, ei
käske menemään,
ei toiveitaan tekemään, tahtoaan täyttämään,
oma itse saa määrätä
päivänsä tään,
illalla saa tarkata tehtyä matkaa,
…minä pidin mun oman pään,
saavutin pienen matkan määränpään.
Ihminenkö toinen tuon
määrääkin,
onko elämä kaunis,
onko sielu vapaa,
niin…, jos toinen lyö toista
sanoillaan tavan takaa,
ei ihmisen mieli ole vakaa,
ja jos ylen aikaa on toisen
tarpeet eteen laitettava,
on siinä jo sielukin vangittuna.
Siksi, tässä vapaudessa mi
tänään mun päiväni täyttää,
täss' vapaudessa, joka voi toisesta ihan hullutukselta näyttää,
minä elän ja jo aamustani
nautin,
ja kohta tuon rauhaisan aamukahvin,
sitt' sormeni näppäimille
asetan,
ja sanani kauniisiin runoihin valmistan.
Tuletteko tänään, te vuotavat
sanat,
saanko tänäänkin nauttia teistä,
te tekisitte kuin yhtä meistä
vaan,
toinen antaa, ja minä kaiken kuin valmiina saan.
-harri
koala: …heei, anteeks
että mä keskeytän, mutt mitenkäs ne työt…pitäskö sun hakea sellasta
Harri: voi koaala!… ai anteeksi… sinä keskeytit minut
k: joo…sun ilmees oli jotenkin outo…ja mä ajattelin ett sut ois
viisainta herättää, missä sä sit olitkin
H: jaa…joo…kiitos…minä olin hetken vapaa… olin hetken, tään
aamun ihanan rauhaisan hetken ihan vapaa
k: joo joo… mut herää jo hei!
H: …se siitä
vapaudesta… "ei painosta toinen ihminen" .. siinä ei puhuttu
koalasta mitään
k: mitä sanoit?
H: nii että, kyllä täss kohta painellaan taas töitä ihan olan takaa,
…minä kirjoitan nämä aamuiset jutut vain ensin
k: no hyvä…sä oot sittenkin hereillä
H: oon oon… ja
melkein vapaana
k: mitä sanoit?
H: sanoin että ulkona taitaa vähän sataa
k: joo... mut mitä ihmeellistä siinä nyt sitte on.. eiks nyt oo talvi
vai
H: on on... ja
"sielun vapaus"...ja kattia kans'
---
28.02.2007
Niin,
…se työ
Niin, se työ,
mitä minä sille teen,
mihin askeleni
huomenna,
missä sanojen paikka ois mulla?
Se paikka on
katsottu valmiiksi,
luvattu jo sinulle omaksi,
oota vain hetki ja
ihaile
elon kauneutta ja ravitse
mielesi teitä ja toistenkin,
jotka rinnallas käyvät jo aamuisin.
Siin on sun
paikkasi kaunehin,
...vaan tuleehan se juuri, se toinenkin.
-harri
koala: ai
niinku ett' tost noin vaan....se tipahtaa sun päähäs...niinkö?
Harri: joo.. tai ei.. tai en minä tiedä... anna minä kirjoitan nämä
nyt ensi... ei minua saa hoppuuttaa
k: pakkohan sua jonkun on
H: juu juu... älä
värise mun sieluin, koita kestää
k: mitä?... miks sä puhut noin hiljaa?
H: tää vähän vielä kestää, ... sitä minä vaan tässä huoksin
---
27.02.2007
Koalalle - Miks'
lähti ystävä viereltä pois
Kuin on tämä
elämä julma, otti pieneltä ystävän pois,
vaikk' tekikin enkelin, joka ei kauniimpi olla vois.
Silmin suurin vain
taivaalle katseli,
enkeliä kaunista ootteli tulevan,
parvekkeelle
vierelleen istuvan,
ees hetken kanssaan juttelevan,
pientä kättä hellästi koskevan,
kertoisi millaista
on elo enkelin,
onko päivänsä, yönsä, vailla tuskien.
Ei nukkunut pieni
silmänhetkeäkään,
ei mielensä hiljennyt illan myötä,
katseli vain
taivaalle vetisin silmin,
etsi uutta tähteä, valvoi kuutamoyötä.
Kuin on tämä
elämä julma, otti pieneltä ystävän pois,
tuoll' istuu se tuolilla parvekkeen,
pakkasyön kehonsa värisseen,
…etsi ees pientä viir | 
Aamun ensi ajatus